Jos julkisesti itkee

Kannoin painavaa ostoskassia ja tunsin muovin viiltävän ja polttavan käsissä. Pakko se yrittää, käydä edes kaupassa, sillä joku nimeltä mainitsematon katsoi miestään silmiin ja kertoi viikonloppuna ”eiköhän tuossa ole kaikki mitä tarvitaan”. Ei oikein. Meiltä, minulta jäi puolet ostoksista kauppaan, ja niin jäi eilenkin. 

Jotenkin ei jaksaisi, eikä miestäkään sovi pyytää avuksi. En halua häiritä, olla riesana. Eikö tässä ole yhtäkään asiaa jota voisi itse hoitaa, pyytämättä apua? Tiedän etten saisi rehkiä ostoskasseilla. Huomasin sen kanssaihmisistäkin, jokainen katseli kysyvästi kun puhisin naama punaisena hengästyneenä ohitse. Typötäynnä olevan muovikassin kanssa. Haluaisin selvitä edes yhdestä kotiin liittyvästä askarreesta yksin. Itsenäisesti.

Tunnen olevani riesana, sellaisena painavana pallona mieheni nilkassa. Ajatukseni harhailevat, tunteeni vaihtelevat, ja mielenikin on riekaleina. ”Usko tai älä, sä kärsit viimeinkin raskaana olevan hormoonipöllystä” tai ”Parempi tuo on kun vihainen huutava ja raivoava nainen”. Pitäisikö tämän lohduttaa?

Vein työpaikalleni raskaustodistuksen ja sain rautalangasta kääntää sisällön pomolleni. 2kk merkintä ei ollut äitiyslomatoive vaan merkintä siitä milloin ja missä kuussa raskaus on todettu. En tiedä ymmärsikö, muistaakseni muistutin peräti kolme,neljä, viitisenkin kertaa että aloitan lomani 30 päivää ennen laskettua aikaa. Toivottavasti asia hoitui, en halua selitellä kaavaketta uudelleen. Tai soittaa ja hoidella asioita toistamiseen. 

Hain puhelimen korjauksesta ja luulin asian hoituneen, eipä juuri. Puhelin palautui päivitettynä uudella kosketusnäytöllä. Puppua, tunsin käsissä edelleen poltetta muovikassista kun yritin koota puhelimeni uudestaan. Eihän se toiminut, toimi yhtä hyvin kun ennen korjausta. Puhelin käynnistyi, sammui, käynnistyi yhä uudestaan ja uudestaan. Tuijotin takuulappuani mihin oli merkitty, puhelin toimii, takuukorjattu.

Viimeisessä mutkassa olin viittä vaille valmis itkemään. Kovaa, eläimellistä itkua. Miksi en selviä mistäkään, miksi en saa mitään hoideltua? Miksi olen rasite, miksi kaikki menee pieleen. En voi olla työelämässä, en voi imuroida, en voi syödä salmiakkiähkyä, en voi käydä salilla rääkkitreenillä. En voi enään mitään, mitään muuta kun nukkua, herätä, tehdä ruokaa ja kysellä ”rakas, tekisitkö minulle palveluksen…”.

Jos olisin patalaiska, selkärangaton nainen nauttisin tilanteesta tulla passatuksi. Kun ”voi” vaan nukkua, syödä ja olla passattavana. Ei sellaista naisen passaamista jaksa mikään mies.

Ei, olen lihaan ja vereen itsenäinen, itseppäinen ja omillaan pärjäävä. Enkä minä julkisesti itke. Puren alahuultani, hengitän syvään. Hoen päässäni älä-itke-julkisesti-se-on-heikkouden-merkki mantraani. 

Se siitä uudesta viikosta, uusista positiivisistä tuulista. Jo maanantaina kasvoille lensi loskaa vaakatasossa. 

Suhteet Rakkaus Ystävät ja perhe

Kadonnut nainen

Viikonloppuna pääkaupunkiseudulta katosi nuori nainen. Se nainen ei nähnyt itseään peilistä lauantai aamuna. Hän oli kadonnut.

Peilistä katsoi tyhjä, vieras kuori. Epämiellyttävä, hirveä ja osittain pelottavakin kuori. Minne katosi? Vai kuoliko kenties? Lauantai meni sumussa, pyrimme pitämään kiinni normaalista arjesta. Sellaisesta missä herätään aikaisin, syödään aamupala, käydään suihkussa ja lähdemme ulkoilemaan. Mieheni ja tyhjä kuori.

Lauantaina illalla en enää jaksanut, murenin kun murukeksi hetkessä. Kaikki meni pieleen, miksi minulla meni kaikki pieleen. Voiko tapahtumat kelata. Itkin hysteerisesti henkeä haukoen wc lattialla, miksi olen raskaana? Miksi ryhdyn tähän? Annanko lapsen pois, en halua olla raskaana, en halua suurperhettä, tai lapselle sisaruksia. Tämä on kamalaa ja tuskaista aikaa. JUMALAUTA. Miksi raskaus kestää niin kauan? Olen ruma, lihava, ja muotonikin kadotin jo ajat sitten. Miehenikään ei näytä haluavan minua kuten ennen, jumalauta. Miksi kukaan ei kertonut miten vittumaista raskaus on? Miksei kukaan varoittanut ettei kaikille tule sitä keskiraskauden tai loppuraskauden hehkua? Minulla hehku on naama ja selkä täynnä finnejä, rasvoittuva ja hiuksia irroittava päänahka. 

Itkin monet kerrat mieheni rintakehää vasten, tiesin että ajatukseni olivat liioiteltuja. En minä lastani antaisi pois, mutta itseni olen kadottanut. Se on fakta. Olen kadonnut kokonaan, en voi selkäkipujeni takia käyttää korkeakorkoisia nilkkureita, tavallisia korkeavyötäröisiä farkkuja, en edes saa takkia kiinni. Mieheni yritti lohduttaa minua, kaupastahan saa uusia. Itkin pikkulapsen tavoin ” Kaikki sanovat että raskaus on lyhty aika, paskat, en minä halua koko vaatekaappia ostaa täyteen xl ja xxl kokoisia paitoja. Ja paskat se mikään lyht aika on, muistavat väärin. Se on melkein vuosi!”.

Itkin itseni uneen, sillä en muista illasta muuta kun kyyneleet poskillani, mieheni kainalo ja rauhoittavat sanat. Olin väsynyt, kyllästynyt ja epäonnistunut. Epäonnistunut jossain, sillä miksi minulla ei ole hehkua?

Sunnuntaina mieli oli edelleen maassa, mutta olin jotenkin saanut koottua itseni. Tietysti jättäisin syömättä jos voisin, jättäisin liikkumisen ulkoilmassa jos voisin. Linnottautuisin isoon telttaan loppuraskaudeksi. Mutta tiedän ettei se kannata. Vihaan kehoani yli kaiken, jokainen kommentti viiltää syvään. Olipa se sitten työkaverini kommentti ihanan pyöreästä masusta, tai 3 vuotiaan pojan utelut vauvamahasta. Olen kadonnut, en ole kaunis, en hehku, kadotin itseni. Miten ihminen voikaan vihata omaa vartaloaan. Alan pikkuhiljaa ymmärtämään syömishäiriöstä kärsivän ihmisen elämää. Tai uskon niin. Haluaisin kuoria, riisua irti omasta vartalostani, sillä se ei tuo mielihyvää. 

Laihduttaa ei saisi, eikä se tilannetta muuttaisi, vartaloni on vaan tällainen, raskauden takia. Mutta silti se viiltää, pitkän ja syvän haavan. Miksi en voi nauttia? 

Lapsi menee etusijalle, raskaus on ohimenevää, ei ikuista. Pitäisi huonoinakin aikoina jaksaa listata hyvät ja positiiviset asiat. Nähdä ne kantavana voimana. Raskauden mukana on tullut hyvääkin, se on lähentänyt välejään omiin vanhempiin. Läheisyyden ja välittämisen tunteet on tulleet voimakkaampina esille, elämässä on muutakin kun minä itse, minä tarvitsen, ja minä tuhlaan. Ja mitä parasta, raskaus on muuttanut suhdettamme. Koen että olisimme saavuttaneet jonkun syvemmän kemian ja mielentilan. Jotakin lujaa ja voimakasta. Enää en kaipaa sanoja, minulle riittää teot. Teot jotka viestivät aidon välittämisen ja rakkauden. Ja kuulemma äitiydenkin tuomat merkit muuttuvat tärkeiksi ajan mukaan. Nainen kantaa ylpeästi merkkiään. Äitiyden merkkiä.

En ole huono äiti tai odottaja, tunteet ovat sallittuja. Sillä jokaiselle naiselle raskaus on joskus ensimmäinen, pelottava ja uusi. Ja niin kauan kun tunteistaan ja peloistaan pystyy kertomaan ja puhumaan ovat ne hyväksyttyjä. En minä lastani vihaa, enkä minä halua antaa sitä pois. Mutta epätoivon ja pelon vallassa ajatukset eivät toimi järkevästi. Silloin on hyvä ettei ole yksin odotuksen kanssa, vaan saa tukea ja turvaa. Niitä rauhoittavia sanoja, lämpimiä halauksia omalta kumppaniltaan. Jonkun joka takoo väkisinkin järkeä hormoonipöllyiseen kalloon.

Jos pysyn kadoksissa, olen kadoksissa 16 viikkoa. En koko elämääni. Jospa uusi viikko, uudet tuulet ja uusi raikas mieli pyyhkäisi kaikki viikonlopun pölyt ja möröt tiehensä. 

Suhteet Rakkaus Ystävät ja perhe Mieli