Luoja että minua ällötti 15 vuotiaana kun paras ystäväni koki elämänsä ensimmäisen vauvakuumeen. Hänen kanssa liikkuminenkin oli tuskaa. Jokaiseen vaunuun ja kärryyn oli lähes pakko päästä katsomaan. Punainen, ryppyinen vauvakuva syntyneiden palstalla sai hänet tärisemään ja huutamaan innosta. 

En hankkisi lapsia koskaan.

Noin 17 kesäisenä sain seurata kuinka tuttavani sisko turpoi pullataikinan tavoin. Toki hoidan, toki minulle voi soittaa kun tarvitsette lastenhoitajaa. Siitä huolimatta että hoidin pientä vain muutamaa kuukautta vanhaa palleroa en kuumeillut. Yölliset koliikkihuudot, vauvan keinuttelut sylissäni ja tuskaiset ilmeilyt kasvoilla olivat kun vuosikymmeniä kestävä selibaatti. En haluaisi miestä, en tarvitse seksiä. 

En hanki lapsia koskaan. 

Työharjoittelussa 19 vuotiaana sain kokea lastenhoidon uudestaan. Nyt niitä ei ollut kaksi, vaan viisitoista. Viisitoista pientä sydäntä jotka sulatti omani. Viisitoista pientä ihmettä vailla syliä. Viisitoista 10kk-3 vuotiasta joka kilpailee suosiostani ja sylistäni. En kaivannut lapsia elämääni, kaipasin vain sitä että joku haluaa minua ja tarvitsee minua. Jonkun joka roikkuu jaloissani myös viikonloppuisin. Ei vaan maanantaista perjantaihin klo. 7 ja 17 välillä. Olin juuri eronnut, enkä kaivannut miestä elämääni.

En halua miestä elämääni, joten ei tule myöskään lapsia. 

Keväällä se tapahtui, olin raskaana. Rakastan lapsia,  ja pidän heistä kovasti. Mutten koskaan ajatellut saavani niitä, itse. Toki ajatus perheestä kävi mielessä mutten koskaan potenut vauvakuumetta. En uskaltanut edes ajatella perhettä mieheni kanssa, sillä pidin jo suhdettamme suurena ihmeenä. Jos olen saanut maailman ihanimman miehen se riittäisi. Olen onnellinen näinkin, onnellinen kahdestaan. Kyllä minulla on sydän ja syli ollut avoinna jokaiselle lapselle. Toki olen pitänyt vauvoja suloisina. Mutten ole potenut vauvakuumetta. Mutten ole ajatellut saavani niitä.

Nyt saan lapsen, haluan ja rakastan sitä enemmän kun koskaan. Alkujärkytyksen jälkeen olin onnellinen ja täysin varma. Meille tulee vauva!

En ole koskaan tunkenut päätäni vaunuihin, olen saattanut ystävällisyyttäni kysellä naapureilta vauvan vointia. En ole koskaan lukenut vastasyntyneiden palstaa kirkuen innosta (niistä kuvista). Vaikken ole potenut voimakasta vauvakuumetta olen onnellinen raskaudestani. Onnellisempi kun koskaan. 

Odotan innolla vauvaa. Mieheni ja minun ihmettäni. Jos en olisi tullut raskaaksi, olisinko koskaan lasta hankkinut?  Sitä en tiedä, en ainakaan pitkään aikaan. Odotan innolla vauvaamme, mutta en vauvakuumeisen hysteerisesti. 

Jännittyneenä odotan iskeekö minuun vielä jonain päivänä kova (hysteerinen) vauvakuume. Iskeekö se vihdoin ja viimein kun omamme syntyy. Vai tuleeko se kenties vasta vuosien päästä? Pikkuveljen tai siskon muodossa?