Ei se nimi miestä pahenna, vai?

Jos vatsassani asuva vauva olisi ollut tyttö, olisi nimet olleet jo selkeät. Niistä ei olisi tarvinnut kiistää, kauniita nimiä jotka toimivat niin ruotsalaisittain kun myös suomeksi. Lempinimet ja kutsumanimetkin olisi ollut jo tiedossa, vaikka tiesin sisimmässäni odottavan poikaa en nimiehdotuksia miettinyt. Se olisi aivan liian vaikea päätös, hankala ja erittäin vaikea. 

Hysterisenä ensiodottajana haluan tietää ennen h-hetkeä lapsen tulevan nimen, ihan senkin takia jos joudutaan syystä tai toiseen turvautumaan hätäkasteeseen.
Tiedän perheen jolta kätilö tuli kysymään lapsen nimeä, hätäkastetta varten. Sillä eloonjäämismahdollisuudet olivat erittäin heikot. Siinä tilanteessa pariskunta olivat katsoneet toisiaan kysyvästi silmiin ja heittänyt ilmaan ensimmäisen nimen mikä mieleen tulee. He kertoivat myöhemmin kuinka huojentavaa olisi ollut antaa lapselle, hätäkasteessa sellaisen nimen jota oikeasti haluaisi. Ei vaan sitä nimeä mitä suusta pompahtaa ensimmäisenä mieleen, ei ainakaan sitä nimiehdotusta jota päästät paniikissa suustasi kun pelkäät pienokaisesi menehtyvän.

Selailen nettisivuja täynnä nimiehdotuksia, eikä mikään tunnu luontevalta. Nousee väkisinkin mieleen ajatus kuka nyt tuollaisen nimen lapselleen antaisi? Tai kuten minullakin ensivaikutelma nimestä Salama, kuka antaa lapselleen auton nimen? Tiedättehän Salama McQueen? 

Minullakin oli ajatuksissani yksi nimi, sellainen vanha suomalainen nimi. Kun kerroin siitä miehelleni hän ihmetteli miksi joku antaa lapselleen sellaisen nimen? Äitini piti nimeä aivan kauheana, miksi nyt noin vanhan miehen nimen antaisit? Tulee mieleen joku ikäloppu pappa, vanhainkodissa. Toinen nimivaihtoehdoista toi miehelleni mieleen heidän naapurinsa koiran, kiva. Lapselle ei voi koiran nimeä antaa, ei hyvä.

Kiva, sinne meni se ainut ehdotus jota minulla edes oli. Ei sekään nimi olisi ollut täydellinen mutta ainakin sopiva, ja mielestäni suloinen. Jatkan pyörittelyä, nimivaihtoehtojen selaamista, rapsutan takaraivoani ja huokaisen syvään. Miten tämä voi olla niin vaikeaa. 

Eihän se nimi miestä pahenna, vai kuinka?

Suhteet Rakkaus Ystävät ja perhe

Hysteriaa

Ei se loppunutkaan, ei se 12 viikon rajapyykki vienyt pelkojani pois. Hetkellisesti, mutta jälleen ne ovat täällä. Pelko menetyksestä, elämän kurjuudesta. Paljonko onnea ihmiselle voi suoda, eikö kaiken ihanuuden jälkeen kuulu tulla se epämielyttävä arkea piinaava epätietoisuus ja epätoivo? 

Tuijotan olohuoneessa seisovaa vaunua, katselen lattialla nakaavaa ratasosaa ja mietin. Mitä ihmettä teinkään, ja se sänky. Miten tällaisen saa myytyä jos emme saisikaan pientä poikaamme? 

Niin kauan kun mieheni on kotona, olen turvassa pahoilta ajatuksista. Heti kun ovi sulkeutuu ja näen ikkunassa auton takavalot, epätoivo ja pelko peittää kodimme varjolla. 

Tuoreimassa vauva lehdessä oli juttu naisista jotka ovat joutuneet pakkolepoon sairaalaan. Huippuhetket ovat ruokailut, käsityöt, unelmien ja vauvaarjen suunnittelua. Surullista ajatella että itse makaisi tyynyjen tukemana monia viikkoja sängyssä tukisukat raajoissa. Huokaisen, onneksi en ole yksi heistä. Onneksi kohdunkaulani on pidentynyt, eikä tarvitse joka päivä toivoa pahinta. Kunhan muistan ottaa rauhallisesti, onhan nyt kyse toisen ihmisen elämästä. Ei vaan minun.

”24. Raskausviikon alkaessa odottajaa onnitellaan”

Huomaan jälleen katsovani vaunuja, ja huomaan pelkääväni. Minulla on vielä 1 raskausviikko ja kaksi päivää onnitteluun. Uskaltaisiko sitten ottaa jälleen rauhallisesti, unotaa pelot ja keskittyä todellisuuteen.

Vauvan tuloon.

Suhteet Rakkaus Ystävät ja perhe