Alkuraskaudessa kysyttiin usein onko raskaus toivottu? Yritittekö kauan? Oliko raskaus vahinko?

Nyt kun raskaus puolessavälissä kysymykset ovat muuttuneet. Vielä ne eivät ole loppuneet, ja tulevatko ne edes koskaan loppumaan? Nyt kysymykset liittyvät enemmän tulevaisuuteen ja siihen riittääkö meidän resurssit perhearjen pyörittämiseen, pärjäämmekö perheenä.

Ajattelitteko ostaa isomman auton? Kuinka kauan ajattelitte asua nykyisessä asunnossa? Ajattelitko jäädä hoitovapaalle? Ajattelitteko muuttaa pois keskustasta? Ajattelitteko, Ajattelitteko, Ajattelitko?
Vaikka kysymyksiin vastataan tuntuu ne aina olevan vääriä. 

Moni kokee ettei asunotmme riitä, kolmihenkiselle perheelle. Vuodenpäästä pitäisi miettiä isompaa, isovanhemmat kai toivovat lapsenlastaan hieman lähemmäs. Nykyinen asuinpaikka ei tarjoa lapselle tarpeeksi viihdykettä. Tämäkin on mielestäni hieman outo kommentti ihmiseltä joka ei ole koskaan edes täällä käynyt. Jos asuinpaikka on huono lapsille, miten voi olla mahdollista että juuri täällä on eniten lapsiperheitä, ja tarhoissa yli 50 lapsen jonot? Kun kerron ajatuksistani palata työelämään äitiysloman loppuessa sitäkin ihmetellään. Ei niin pientä voi tarhaan viedä, isot lapset kiusaa eikä lapsi pysty puolustautumaan.

On ihanaa tietää että ihmiset, läheiset ja ystävät pitävät huolta. Mutta joskus huolenpito ahdistaa, emmekö saisi tehdä päätökset ihan itse? 

Ja kyllä. Kyllä minä muuttaisin isompaan, sisustaisin lapselle oman huoneen, ostaisin ison perheauton, muuttaisin ehkä hieman kauemmas nykyisestä asuinalueesta. Mutten pois, pääkaupunkiseudulta. Kyllä minä mielelläni haluaisin olla lapseni kanssa kotona niin kauan kun voin ja pystyn. Kyllä tarjoaisin lapselleni sopivasti kaupunkia, viheralueita, leikkipuistoja ja turvallisen koulutien.

Kyllä minä ajattelen, toivon ja unelmoin. Mutta nyt, tällähetkellä perheemme elää juuri niin kun resurssien mukaan voimme.

Asumme nykyisessä asunnossa niin kauan kun se suinkin onnistuu, pidämme nykyisen auton, näen nykyisen asuinpaikkamme sopivana lapselle, täällä on leikkipuistoja, kulttuuria ja tapahtumia. En pelkää linja-autoja, raitiovaunuja ja kovemmin hurjastelevia autoja. Kyllä lapsi oppii, kehittyy ja selviää vallan mainiosti. 

Kiitos huolenpidosta, mutta kyllä me selviämme.
Ja jos emme, niin on ihana tietää että meistä pidetään huolta. 

Täältä sitä saa luomuna, puhtaana ja ternimaitona. Tunsin pakottavaa tunnetta saada purkautua aiheesta ystävälleni ja tänne. En uskonut millään että jo nyt rv 20 rinnoistani tulisi maidon tapaista nestettä joka näkyy kauas läntteinä vaatteissa. 

Mieheni sai ensikosketuksen tähän ongelmaan yöllä. Hän ei millään kokenut sitä romanttisena kun minä vatsani kanssa liimaudun hänen selkäänsä kiinni. Eikä todellakaan se että kosteat rintani ja paitani liimautuivat selkään kiinni. Kai hän sisimmässä ymmärtää tilanteeni. 

Ajatuskin rintaliiveistä viiltelee rinnoissani. Rintaliiveistä ei tule hyvää oloa, rinnat hankaa milloin mitäkin reunaa eivätkä tunnu hyviltä. Paljain rinnoin on paras olla, vaikkei niin kaunista olisikaan. Tarviihan sitä kodin ulkopuolellakin liikkua, joten pakko purra hammasta. 

Mieheni ei ymmärrä tissi – ja maitokauhuani. Hän ei muista ettei niihin voi tarrata kiinni kuten ennen, takaapäin halaaminen saa minut kirkumaan ja rimpuilemaan heti kun nännit osuvat johonkin ikävästi. Voidella pitäisi ja lämpimänä pitää.

Pelko on astunut kuvioihin, pelkään käveleväni kaupungilla isot läntit rinnoissani. Pelkään etten muista aamulla pukea suojat. Tai entä jos ne jostakin syystä pääsee karkaamaan ja tiputan ne keskellä vilkasta ostoskeskusta. Mutta jos jotakin positiivistä haluaa etsiä niin vaikka kaupoista loppuisi maidot, löytyy täältä kaksi melko täynnä olevaa tehdasta.