Tämä on erittäin vaikeaa. Todella vaikeaa. Niin vaikeaa että päätin jopa luovuttaa. Olen syntynyt suomenruotsalaisena, asunut yksikielisessä perheessä, saanut viettää aikaani yli kymmenenlukuisessa serkkuparvessa. Parvessa jossa vain minä hallitsin molempia kieliä, joten oli oikeastaan pakko kommunikoida suomeksi jotta pystyimme leikkiä mutkattomasti. 

Ala- ja yläasteella kaksi hyvää ystävääni olivat kasvaneet kaksikielisestä perheestä. Heidät olin mutkien kautta tavannut jo ennen koulun alkua. Kommunikoinut suomeksi, ja sama jatkui koulussakin. Vaikka saimmekin muutaman kerran varoituksen siitä. Ruotsinkielisessä koulussa kommunikoidaan tunneilla parityössäkin ruotsiksi.  Hirmu vaikeaa se oli.

Ensimmäinen, toinen ja nyt kolmas miesystäväni on suomenkielinen. Kaikki ovat täysin suomenkielisistä perheistä. Kaksi ensimmäistä osasivat todella huonosti ruotsia, puhumattakaan heidän vanhemmistaan jotka olivat keskisuomen yläpuoleltakin kotoisin. 

Nykyinen, tulevan lapseni isä on melko hyvä ruotsinkielessä. Joskus saan jopa lämpimän tunteen sydämeeni kun kuulen hänen lausuvan, yrittävän ja joskus jopa yllättävän minut kielineroudellaan. Jokaiselle tapahtuu joskus kielivirheitä, niin minultakin, suomenkielessä. 

Olen kissani kasvattanut suomenkielellä, hellytellyt ja kitissyt ärsyttävästi kimeällä äänellä ” kuka on äidin oma pikkutyttö?”. Hellyyttä, rakkautta, tunteitani, päiväkirjoja ja ostoslistoja olen jo yli kymmenen vuotta tehnyt suomeksi. 

Miehelleni on ehdottoman tärkeää kasvattaa lapsi kaksikieliseen perheeseen, viedä lapsi kaksikieliseen päiväkotiin ja kasvaa molempien kielien ympäröimänä. Se on rikkaus joka helpottaa koululaisen elämää, tulevaisuutta ja toivon mukaan auttaa myös työelämässä. 

Siitä olen samaa mieltä. Tahdon antaa lapselle osan omasta kulttuuristani, kielestäni. Toki vaadin lapsen pääsevän suomenkieliseen kouluun, sillä tulevaisuutta ja uravalintaa ajatellen on suuremmat ja laajemmat hakumahdollisuudet sen saralta. Kouluvalikoimaa on paljon enemmän. 

Yritän kovasti, omalla tavallani. Pyrin soittamaan vanhemmilleni ainakin viisi kertaa päivässä. Lukea uutiset ruotsiksi. Kuunnella radiota ruotsiksi, ja valmistautua koitokseen katsomalla ruotsinkielisiä lastenohjelmia. Miten paljon ja hyvin voin valmistautua koitokseen?

Ajon yrittää, ja vaikka saatan kompastua niin yritän lisää. Tiedän sen olevan vaikeaa, kun tunnekieleni kuitenkin on suomi. Ei ruotsi. 

Lauantaina siirryn raskausviikolle 14. Nopeasti viikot ovat menneetkin kun katsoo kalenteria takaperin. Nykyhetkessä aika vain matelee, entistäkin hitaampana. 

Missä on äidinvaistoni. Tai tunteeni että odotan. Olenko edes raskaana. Entä jos kuvittelen, entä jos tämä on unta. Uskoin aina olevani niitä äitejä jotka hysteerisesti haalivat tavaroita, vaatteita, tutteja, vaippoja, vaunuja jo aikaisilla viikoilla. 

Tarvikehankinnat ovat edelleen ne samat, mieheni ostama rintapumppu ja tuttipullosetti. Sekä naantalista muistoksi hankittu Drontti-Edwartti. 

Olen kuunnellut kaksi iltaa putkeen sikiön sydänääniä dopplerillani. Ihanaa, iloa, hetken huumaa ja tunnin päästä en muista että edes odotan. Tästä onkin oiva merkki, kävin kaupungilla keskiviikkona. Katselin kuinka ihmiset istuivat katuterasseilla ja nauttivat huurteisista. Muutaman tunnin shoppailun jälkeen oli tietysti selvää että kurkkua jo kuivatti. (Oikeasti en juo alkoholipitoisia juomia, joten ajatuskin kylmästä oluesta on erittäin erikoinen). 
Vanhan ylioppilastalon kohdalla olin jo valmis kääntymään anniskelualueelle tilaamaan itselleni oluen. Heti kun tämä ajatus tuli muistinkin. Ai niin olen raskaana.

Ai niin, olen raskaana. Ajatus tuntuu tulevan aina välillä. Katselin ilosesti mekkoa tuttavani häihin enkä muistanut huomioida suurenevaa vatsakumpua. Vasta sovituskopissa muistin (ai niin olen raskaana) kun mekko kiristi ikävästi mahaani ja näytin makkarankuoreen survotulta..joltain. 

Sotasuunnitelmani on seuraava. Ajon huomenna, saada mieheni mukaan vaateostoksille. Ajon ostaa mukaani muutaman bodyn, pienet sukat ja pienen myssyn. Näitä sitten koskettelen, hipelöin ja ihailen joka ilta vatsaani kohti. Ja kerron miehelleni kuinka iso vauva siellä vielä onkin. 

Jos en näillä suunnitelmilla saa taottua päähääni että odotan, ja sisälläni todellakin kasvaa jokin. Sitten en tiedä miten ja ymmärränkö edes koskaan mitä tulevan pitää. 

Välillä jopa mietin olevani huono äiti. Olenko huono äiti kun en ymmärrä olevani raskaana. Lapsi on äärettömän tärkeä ja rakas. Enkä koskaan luopuisi hänestä omasta tahdostani.

Miksi en vain ymmärrä että sisälläni on jotakin, jotakin nimeltä vauva.