Sitten kun vihdoin

Olen synnyttänyt ajon.

Tehdä lumityöt koko lopputalven, pidän autopaikan lumettomana, mieheni saa sillä aikaa päivystää pikkuisen kanssa sisätiloissa. Käydä juoksemassa, juoksen niin kovaa että joko oksennan tai läkähdän kotona lattialle kun saan oven takanani kiinni. Juoksen kunes tunnen raudan maun suussani. Tanssin kotona, itseni likimäräksi hiestä. Käyn kuntosalilla, varaan itselleni omaa aikaa kolmeksi tunniksi. Pyöräilen tai juoksen tunin. Ja kahden tunnin edestä pumppaan rautaa henkeni edestä. Piiskaan itseni kipeäksi. Ja nautin lihaskivuista sen jälkeen.

En tiedä mistä kyseinen kehonsa loppuun rääkkäämisen tunne kumpuaa. Johtuuko se siitä etten ole saanut aikoihin, tehdä mitään fyysisesti raskasta? Johtuuko se siitä että olen ollut liian kauan poissa salilta, ja jokainen solu kehossani huutaa sitä. Vai onko tämä kaikki, fyysisen rääkin ja kivun ihannointi jotakin esivalmistelua. Synnytykseen? 

Tämä listani vain pitenee. Alussa lista käsitteli kiellettyjä ruokaaineksia. Sushia, kevytversio energiajuomista. Peräti aitoa valkovenäläistäkin teki mieli. Mutta nyt, 34 viikon ja 4 päivän jälkeen tekee mieli palata raejuuston, tonnikalan ja proteiinijuomien pariin. Sekä tietysti halu rääkätä itsensä loppuun. 

 

Suhteet Rakkaus Ystävät ja perhe

Jag borde göra detta på svenska också

Vielä viime viikolla, nauroin. Tietysti höpsöt! Tietysti opetan lapselleni ruotsia, kuvittelitteko jotakin muuta?
Oikeasti, panikoin. Aloitin toisen blogin, jossa kamppailen äidinkieleni kanssa. Kirjotin ensimmäisen blogikirjotukseni hampaat irvessä, hemmetin voimasanat. Tämän on pakko, siis pakko, pakko satavarmasti onniustua. Eihän tässä enää sovi edes luovuttaa?

Tunnen olevani suomenkielinen ahvenanmaalla. Osaan jotakin, ehkä tyydyttävästi mutta hävettää. Entä jos sanon jotakin väärin? Nauravatko kaikki? Tämä vaan on niin häpeällistä. Häpäisenkö kaikki suomenruotsalaiset samalla?

Oikeasti pitäisikin varmasti hävetä, en ole koskaan ollut mikään kielihirmu. Mutta jostain syystä oma äidinkieli, vain katosi pala palalta arjestani. Toki puhun vanhempieni kanssa edelleen ruotsia, mutta huomaan korjailevani puhettani lähes jatkuvasti. En muista sanoja, ymmärrän mutta seison tuppisuuna hetken.

Pelkään ajottain ottaa yhteyttä vanhoihin  ruotsinkielisiin ystäviini jopa facebookin chatin kautta. Kuinka käydä keskustelua? Hej, hur är det? Det är länge sist, skulle vi kanske kunna träffas någon dag? Vid ett kopp kaffe? På torsdag?

Ei, kamppailin samojen ajatusten kanssa alkuraskaudessani. Välillä jopa olin satavarma että onnistun. Joskus otin aiheen esille neuvolassa. Lapselle pitäisi puhua tunnekieltä, tunnekieli? Entä kun ruotsinkieli ei ole tunnekieleni? Miten siitä olisi voinut koskaan tulla tunnekieleni? Enhän minä edes osaa hellyttäviä sanoja sanoa ruotsiksi? 

Jouduin kerran kiperään tilanteeseen, piti kertoa rivoja sanoja, seksiin liittyen, ruotsiksi. Sillä työkaverini halusivat tietää mitä ehdotella ruotsalaismiehille hytissä. Huomasin etteivät sanat, edes suloiset tai rivot enää sopineet suuhuni. Saman huomasi myös serkkuni kolme vuotta sitten. 

Puhut ruotsia jotenkin hassusti, kuten suomalainen politikko. Kiitos, tuohan piristi kummasti! Lisäksi masentaa myös se että kirjoittaminen minulle vieraalla kielellä onnistuu paljon helpommin kun äidinkieleni. Eikö minulla pitäisi kirjotukset, ajatukset ja ideat tyssätä suomeksi kirjotellessani. Nyt mietin lähinnä montako kirjotusvirhettä tekstini sisältää. Onko se sekava, antaako se edes jotakin jollekkin muulle kun minulle? Mitä jos sammutan ja lopetan blogini ennen kun kukaan suomenruotsalainen ehtii sitä lukea.

Nauraa varmaan nytkin, kielivirheilleni. Ihmettelee jopa miten pääsin koskaan valmistumaan koulusta noin huonolla kielipäällä.

Mutta yritän, yritän lapsenikin takia. Haluan antaa toisen kotimaisen kielen lahjana lapselleni. Kauanko tämä alkukankeus kestää, loppuuko se koskaan. Vai onko minun todettava, joskus. Ettei tästä kielenopiskelusta sittenkään tullut mitään? 

Suhteet Rakkaus Ystävät ja perhe