Se tunne kun olet hyödytön

Mies käy töissä, tuo ruuan pöydälle. Minä olen päivät kotona, tekemättä mitään. Teen ruokaa, pyyhin keittiön pinnat, hankaan tiskipöytää joka ilta. Pesen makuhuoneessa olevan pöydän joka ilta. Sillä en halua nähdä sormenjäkiä heijastuvan lasipinnalta. Sisimmässäni huudan tuskasta,ja joskus itken ääneen. Kuten nytkin.

Tasan viikko sitten siivosin, pyyhin listat, hinkkasin valokatkaisiat puhtaaksi. Pesin uunipellit, mikroaaltouunin, suihkun seinän. Sillä seurauksella että kouristelin kovilla supistuksilla ja mahdollisella limatulpan menolla. Kätilöt pyysivät vähentämään rasitusta, levätä ja kerätä voimia.

Tänään tein sen taas yöllä, vaikka minulle on sanottu ettei pitäisi enää tehdä mitään ylimääristä. Olla kotona, liikkua rauhallisesti, syödä ja keskittyä raskauteen. Silti, silti tein vasten kehotuksia ja suosituksia minun viikkosiivoukseni. Sillä en halua olla ja elää näin. Tunnen itseni epäonnistuneen ihmisenä, sillä enkö enää selviä edes asunnon pölyjen pyyhkimisestä? Pintojen pyyhimisestä? 

Kun 60 neliön pölyjen pyyhkimisestä seuraa kovia supistuksia, pitäisi lopettaa. Saan kuulla ajottain olevani itsekäs, sekä ajattelevani vain itseäni. Saan kuulla kuinka muut äidit ja odottajat ottaisivat ohjeistukseni todesta. Kuinka he eivät nostaisi, konttaisi tai tekisi mitään mikä vahingoittaisi lasta. Tai käynnistäisi synnytyksen näillä viikoilla. 

On todella helppoa sanoa miten itse olisi ja tekisi siinä tilanteessa. Mutta kun huomaa pienetkin asiat muuttuvan vaikeaksi pistää se vihaiseksi. Olen pettynyt itseeni, sillä en voi enää osallistua mihinkään. Pystyn huolehtimaan itsestäni ja tekemään ruokaa. Mutten juuri mitään muuta.

Ymmärrän hyvin potilaitani, vanhuksia ja muuten rajoitteista elämää eläviä. Se tunne kun et enää voi ja pysty suoriutumaan normaalista arjesta, se tuska kun yrität, mutta kärsit. Se tunne kun huomaat olevasi toisen ihmisen armoilla. Se tunne kun osa sinua ja inhimillisyyttä kuolee. Se tunne kun tunnet olevasi hyödytön.

Ajon pestä asunnon lattioineen, seinineen ja kattoineen kun olen tämän vaiheen elämässäni hetkeksi ohittanut. Ja mitä parasta, tiedän tämän olevan vain ohimenevää. Minusta tulee ehjä, terve ja oma itseni jälleen. Raskauteni jälkeen. Mutta silti tunnen syyllisyyttä, ahdistusta, pelkoa ja pettymystä.

Kommentit (4)
  1. Kakkosesta tunsin ekan supistuksen rv 11, se oli pitkä odotus mutta päästiin 37+0 saakka 🙂
    Sitä edeltävät 2vkoa makasin mummolassa koska toinen vaihtoehto oli sairaala. Pari päivää kotiutumisen jälkeen synnytys käynnistyikin, mietin edelleen että oliko se synnytyksen käynnistyminen aina niin hollilla, että meille oikeasti olisi voinut syntyä vauva koska vaan..

  2. Hei, eksyin lukemaan blogiasi melko pitkälle taaksepäin vaikkei aihe kosketakaan omaa elämääni (toivottavasti) vielä pitkään aikaan. Kirjoitat kuitenkin todella hyvin!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *