Voisinko? Saisinko?

Kun eilen istuin neuvolassa odottamassa vuoroani, huomasin naisen jonka kasvoilla loisti hymy. Hymy leveni joka kerta kun odotustilaan tuli uusi perhe. Hänen katseensa seurasi jokaista pientä leikkivää pikku-ihmistä, ja naisella näkyi pieni, mutta melko olematon kumpu. Mutta hymy paljasti suuren salaisuuden. Nainen oli raskaana, ja onnellinen.

Mietin jälkeenpäin kotisohvalla miksen minä hymyillyt lapsille, eritoten pienille vauvoille niin. En reagoinut pieniin kitiseviin vauvoihin, saatoin äkkiä katsoa millainen veijari siellä kitisee. mutta keskityin kaikkeen muuhun kun lapseen. Saatoin katsella rattaita, vaunuja, lisävarustelua tai äidin ryhtiä. Mutta itse vauva ei tuonut sen suurempia tunteita pintaan.

Vasta nyt, viimeisten viikkojen aikana on tullut tarve. Koskettaa, nostaa ja pitää lähellään vauvaa. Ennen sitä koin heitä ihan söpöinä, yllättävän kevyiksi ja sellaisina jota ei syliin oteta ellei joku vanhemmista tarjoa.

äitiysneuvolan jälkeen palasin hakemaan takkiani odotustilasta. Kun naulakon viereen tuli ylpeä isä pienen nyytinsä kanssa huomasin jähmettyneeni ihailemaan ja tietysti tunsin myös maidon nousevan. Sain takin päälleni, napitettua kiinni kun odotustilaan saapui äiti samankokoisen ja ikäisen nyytin kanssa. 

Vauvan suuret ihmettelevät silmät, liikkuva pieni suu ja kissamainen kitinä sai aikaan melkein totaalisen romahduksen. Purin alahuultani etten purskahtaisi kesken kaiken itkuun. En ymmärrä miksi reagoin miten reagoin. Jos voisin ottaisin kaikki vastaantulevat nyytit syliini, kysymättä. Jos voisin nuuskisin pehmeää hentoa tukkaa ja pitäisin lähelläni.

Iskikö se kauan odotettu oikea vauvakuume vasta nyt? Näin myöhään.