Voisinko? Saisinko?

Kun eilen istuin neuvolassa odottamassa vuoroani, huomasin naisen jonka kasvoilla loisti hymy. Hymy leveni joka kerta kun odotustilaan tuli uusi perhe. Hänen katseensa seurasi jokaista pientä leikkivää pikku-ihmistä, ja naisella näkyi pieni, mutta melko olematon kumpu. Mutta hymy paljasti suuren salaisuuden. Nainen oli raskaana, ja onnellinen.

Mietin jälkeenpäin kotisohvalla miksen minä hymyillyt lapsille, eritoten pienille vauvoille niin. En reagoinut pieniin kitiseviin vauvoihin, saatoin äkkiä katsoa millainen veijari siellä kitisee. mutta keskityin kaikkeen muuhun kun lapseen. Saatoin katsella rattaita, vaunuja, lisävarustelua tai äidin ryhtiä. Mutta itse vauva ei tuonut sen suurempia tunteita pintaan.

Vasta nyt, viimeisten viikkojen aikana on tullut tarve. Koskettaa, nostaa ja pitää lähellään vauvaa. Ennen sitä koin heitä ihan söpöinä, yllättävän kevyiksi ja sellaisina jota ei syliin oteta ellei joku vanhemmista tarjoa.

äitiysneuvolan jälkeen palasin hakemaan takkiani odotustilasta. Kun naulakon viereen tuli ylpeä isä pienen nyytinsä kanssa huomasin jähmettyneeni ihailemaan ja tietysti tunsin myös maidon nousevan. Sain takin päälleni, napitettua kiinni kun odotustilaan saapui äiti samankokoisen ja ikäisen nyytin kanssa. 

Vauvan suuret ihmettelevät silmät, liikkuva pieni suu ja kissamainen kitinä sai aikaan melkein totaalisen romahduksen. Purin alahuultani etten purskahtaisi kesken kaiken itkuun. En ymmärrä miksi reagoin miten reagoin. Jos voisin ottaisin kaikki vastaantulevat nyytit syliini, kysymättä. Jos voisin nuuskisin pehmeää hentoa tukkaa ja pitäisin lähelläni.

Iskikö se kauan odotettu oikea vauvakuume vasta nyt? Näin myöhään. 

Kommentit (4)
  1. Raskaana ollessa: istuin neuvolan odotustilassa kun leikki-ikäisen äiti sanoo lapselleen: ”voi voi, miten sä oot saanu sitä jogurttia tukkaan?” Ajattelin että eih, jogurttia tukassa, mä en kestä, en ehkä sittenkään halua tätä…

    Vauvan synnyttyä: Noh, kai tämä jatkuvasti tississä roikkuva ihmisenalku on hoidettava. Yritän tehdä sen mahdollisimman hyvin. Onhan se ihan söpö.

    Nyt: minulla on maailman ihanin pieni tyttö, jota rakastan nii-iin paljon että sydämeen sattuu! Vaikka jogurttia on tukassa ja paidassa ja minunkin paidassani…:)

  2. Nauti tästä tunteesta vaikka se hämmentääkin vahvuudellaan. Itke, naura ja ilmaise itseäsi, se on vapauttavaa, ja jos vaikka joku ihmettelisikin julkista tunteiden purkausta, voit aina kohauttaa olkiasi ja todeta: ”Olen raskaana.” Se selittää melkein kaiken tekemisen maan ja taivaan välillä. 😉

    Ihanaa että tuo tunne on sinut nyt vallannut, kohta saat nauttia siitä oman pienokaisen kanssa. Se auttaa jaksamaan silloinkin kun väsyttää. Kaikille tuota tunnetta ei tule koskaan, ja sekin on ihan luonnollista. Olemme kaikki erilaisia. Omat äidin vaistoni ovat heränneet kunnolla vasta nyt, kun olen tutustunut mieheni lapsiin. Tietysti olen aina parhaani mukaan ollut äiti tyttärelleni, mutta varsinaisen läheisyyden olemme saaneet vasta viimeisen puolentoista vuoden aikana. Tyttäreni on nyt 11v. Mutta nyt olemme läheisimpiä kuin koskaan. Onneksi, sillä nyt hän sitä alkaa eniten tarvita, kun murkkuikä on kulman takana.

    Kokemukseeni viitaten sanoisin, että ei kannata huolestua vaikka vauva-aika ei menisikään ihan niin kuin elokuvissa. Elämän pituista tunnesidettä lapseen ei muodosteta pelkästään tuon ensimmäisen vuoden aikana, vaan myös jokaisena vuotena sen jälkeen. Kaikkea ei kannata satsata siihen ensimmäiseen 12:n kuukauteen, vaan pitää muistaa että myös seuraavat 17 vuotta ovat yhtä tärkeitä. Ja ne seuraavat vuodet siitä eteenpäinkin. Äiti on aina äiti, vaikka ei täydellinen olisikaan.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *