Uusi vuosi

Vuoden viimeinen päivä… Huomenna avataan kliseisesti uusi kirja, jossa on 365 tyhjää sivua. Tämän vuoden sivut ovat yhtä sotkua ja suttua, eikä kirja päättynyt lainkaan niin kivasti, kuin olisin toivonut. Onnistumisen ja tarinan ihanan loppuhuipennuksen sijaan kirjan viimeisellä sivulla on vain nainen, joka toivoi saavansa jotain, mutta jäi tyhjin käsin. Ei edes niin, että hän ei sattunut sitä haluamaansa saamaan, vaan niin, että hän tietää ettei voi välttämättä koskaan saadakaan.

Tämä on kyllä ollut aivan hirveä vuosi. Jotenkin koko elämä laajemmassakin mittakaavassa on ollut niin kurjaa, ettei ole oikeastaan tajunnut, miten kurjaa tämä osa-alue on. Jos olisin muuten voinut olla iloinen ja onnellinen, nähdä ystäviä, matkustaa, kokea uutta ja tehdä kaikkea kivaa, tämä lapsettomuuskurimus olisi varmasti iskenyt vieläkin kovemmin. Nyt tuntuu vaan, että samaa paskaahan tämä on vähän pienemmässä purkissa. Ei mikään muukaan onnistu, miksi tämä olisi onnistunut?

Tämän vuoden ensimmäisinä päivinä soitin terveyskeskukseen ajan, tarkoituksenani saada lähete lapsettomuustutkimuksiin. Maaliskuussa pääsin lääkärille ja verikokeiden jälkeen huhtikuussa sain kutsun lapsettomuuspolille. Jälkikäteen olen miettinyt, mikä typerys olin, kun en aloittanut tätä kaikkea jo aikaisemmin; meillähän tuli vuosi täyteen jo marras-joulukuussa, mutta noudatin ohjeita aivan liian tarkkaan ja aloin tehdä toimia vasta kun tuo aika täyttyi. Olisin ihan hyvin voinut varata ajan tk-lääkärille jo loppuvuodesta ja olisimme ehkä päässeet jo keväällä ensikäynnille. Olen soimannut itseäni tästä moneen otteeseen, vaikka toisaalta eihän sitä pessimismistä huolimatta olisi voinut uskoa, että oikeasti päädytään suoraan IVF-hoitoihin ja kuukausien odotteluun.

Kesäkuussa kävimme ensikäynnillä ja koska kaikki näytti kertakaikkisen hyvältä, jäi viimeiseksi testiksi aukiolotutkimus. Ja sehän oli aivan kauhea kokemus. Erikoista oli se, kun lääkäri suoraan totesi tutkimuksen viittaavan siihen, ettemme voi koskaan saada luomuna lasta, enkä reagoinut oikein mitenkään. Olin kyllästynyt odotteluun, joten kysyin vain, milloin pääsemme hoitoihin. Hävettää myöntää, mutta silloin ajattelin, että on oikeastaan aika hienoa päästä hoitoihin. Jotenkin hienoa kokea jotain ihan uutta, käydä tällainen polku läpi ja sitten kun tulen raskaaksi, varmasti arvostamme sitä lahjaa entistä enemmän. Silloin ei käynyt mielessäkään, että voisimme epäonnistua. Valmistelin itseäni siihen, että elokuussa olen raskaana.

Kun IVF-hoidot alkoivat, olin tosi innoissani ja optimistinen. En yleensä ole, ja jälkikäteen olen tästäkin soimannut itseäni (vaikka onhan se ihan järjetöntä). Ajattelen toisinaan, että koska olin niin itsevarma ja toiveikas, minua rangaistiin. En oikeasti ole mitenkään hengellinen ihminen, enkä usko mihinkään universumin voimaan tai vastaavaan, mutta aina tällaisina hetkinä mietin, että olen varmasti tehnyt jotain todella pahaa, kun joudun käymään läpi tällaista.

Pistoshoito eli stimulaatio meni ihan mukavasti muutamaa piikkiahdistusta lukuun ottamatta, ja jopa punktio meni suhteellisen kivasti, mutta uusi pettymys oli edessä kun isosta follikkelimäärästä vain noin puolet hedelmöittyivät, ja näistä suuri osa lakkasi kehittymästä viidenteen päivään. Saimme vain kaksi surkeaa alkiota, joita lääkäri kyllä kehui erinomaisiksi, mutta tarkemman googlettelun perusteella ei tainnut aivan niin olla. Eikä kumpikaan niistä tarttunut kiinni. Taas kaksi uutta pettymystä. Näiden lisäksi viimeisellä neljänneksellä oli kaksi extra-pettymystä kun yritettiin tehdä pakastealkion siirtoa luomukiertoon, mutta tietenkin molemmat kierrot menivät ohi ja haaskasimme taas kuukausia ihan turhaan.

Viimeinen isku oli, kun tein negatiivisen raskaustestin ja siitä ilmoitettuani kuulin, että seuraava hoito alkaa vasta helmikuussa… Taas kolme kuukautta ihan turhaa odottelua.

Olen ollut jotenkin tosi turta viime viikkoina. Yleinen mieliala on matala, kun tuntuu koko ajan, etten osaa mitään eikä minusta ole mihinkään, mutta kuitenkin tavallaan jatkan tallaamista ihan normaalisti. En osaa mennä eteenpäin enkä kestä katsoa taaksepäin. Juttelin miehelle yhtenä iltana, että me voitaisiin lähteä tässä lähivuosina interreilaamaan, jos vaan maltan jättää kissan hoitoon. Mies sanoi heti, että hyvä idea, mutta mitenköhän onnistuu kun on taapero mukana. Mietin vain, että mistähän hän ajatteli meidän sellaisen saavan.

Ensi vuonna meidän hoidot jatkuu helmikuussa, toivottavasti, jos alalta ei ole onnistuttu aivan turhaan ajamaan liikaa sairaanhoitajia. Olen liikkunut enemmän, mutta nyt kun liikuntapaikat loogisesti suljettiin, on se jäänyt vähemmälle. Olen harkinnut oman juoksumaton ostamista, mutta pohdin vielä, tuleeko sitä oikeasti käytettyä. En halua sitä klassista vaateteline-crosstrainer-tilannetta kotiimme. Haluaisin laihtua pari kiloa, jotta oltaisiin taas vähän kauempana BMI-rajasta. Ensi vuonna aion opiskella enemmän ja pohtia, hakisinko ihan kokoaikaisesti opiskelemaan. Ensi vuonna meille myös tulee aivan päättömän kallis auto, joka tilattiin hetken mielijohteesta kesällä. Toivon myös saavani pääni kuntoon, että pystyisin pitkästä aikaa näyttämään kynteni töissä ja olemaan yksi potentiaalinen ehdokas, jos uusia titteleitä vapautuu. Olen niin kyllästynyt vellomaan tässä epäonnistumisessa ja pahassa olossa, ja olen aivan täysin valmis tekemään ensi vuodesta ihan päinvastaisen hoitojen lopputulemasta huolimatta.

Ai niin, ja lisäksi haluan maksaa opintolainan pois ja saada pari tonnia säästötilille (nyt kun tyhjennän sen auton käsirahaa varten). Kaikista eniten toivon kuitenkin sitä toista punaista viivaa.

perhe raskaus-ja-synnytys opiskelu oma-elama
Kommentit (5)
  1. Voi että, monenlaista mutkaa ollu teilläkin matkassa. Jaksamista teille! Meillä IVF-hoidot vasta piakkoin alkamassa, mutta pelkään jo nyt noita tulevia pettymyksiä.

    1. Kiitos <3 Joo, luomuna yrittäessä alkoi jo toivo hiipua ensimmäisen vuoden jälkeen, mutta kun hoitoihin päästiin niin odotukset nousi aivan uudelle tasolle. Sen myötä pettymyskin suuri. Toivottavasti teillä onnistuu paremmin!

      1. Niinpä, suuri toive, suuri pettymys. Katsotaan, miten meidän käy.

  2. Hei! Halusin vain sanoa, että minusta tuntuu aivan samalta. Meillä oli toinen siirto marraskuun lopulla, tulokseton ja pakkanen tyhjeni. Ensi vuosi ei innosta yhtään, kun tietää joutuvansa uudelle ivf-kierrokselle. Tsemppiä sulle ja puolisolle! ❤️ On tämä niin karmeaa ja julmaa tämä lapsettomuus.

    1. Kiitos ja tsemppiä teillekin! <3 Kyllä, julma on oikein osuva sana. 🙁

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *