9+4

Huh huh. Täällä sitä vaan porskutetaan!

Eilen päästiin viimein polin varhaisultraan, jota siirrettiin useaan otteeseen hoitajien lakon takia. Oli outoa mennä lapsettomuuspolille raskausultraan, mutta toisaalta ihana closure. Vauva pompahti heti ruudulle, kelluskeli siellä ylösalaisin, sydän löi ja pienet töppöjalat ja -kädet heiluivat vähän. Lääkäri sanoi, että toivottavasti nähdään seuraavan kerran vasta, jos tai kun haluatte toisen lapsen 🙂 Oli ihanaa, että hän onnitteli ja oli toiveikas, mutta kuitenkin realisti. Juuri sellaista kaipaan. Minulla oli muuten yhä punktion/hyperstimulaation jäljiltä munasarjat turvoksissa ja oletettavasti myös nestettä kropassa, joten se selittänee sen, miksi vaatteet eivät tunnu istuvan oikein vaikka paino ei ole noussut.

Kun ajelin takaisin töihin, katsahdin penkillä olevaa ultrakuvaa ja aloin itkeä. Itkin, huutoitkin, koko matkan takaisin töihin. Nauroin ja itkin, hymyilin ja itkin. Kyyneleet valuivat poskia pitkin paidalle, ja aina kun luulin itkun puuskan helpottavan, tuli uusi. Itkin vain ja mietin, voiko meillä oikeasti käydä näin hyvä tuuri. Tämä oli aidosti ensimmäinen kerta, kun olen reagoinut tai uskaltanut reagoida raskauteen. Tähän mennessä olen ollut hillityn iloinen, koska ”mitä vaan voi tapahtua” ja viime vuosien pettymykset ovat opettaneet olemaan toivomatta liikoja. Nyt en voinut sille mitään, vaan purkaus tuli jostain syvältä eikä loppunut ennen kuin viimeinenkin onnenkyynel oli itketty.

Oli ihan mieletöntä nähdä mies työpäivän jälkeen (hän ei päässyt ultraan mukaan). Tuntui, että katsoin häntäkin uusin silmin. Jos kaikki menee hyvin, niin tuosta ihanasta miehestä tulee isä. Olimme molemmat yhtä hymyä koko loppuillan ja tuijottelimme ultrakuvien pientä olentoa vuoron perään hämmentyneinä.

Tänään oli sitten ensimmäisen neuvolan vuoro. Moni on sanonut, ettei ensimmäisessä neuvolassa tapahdu mitään, joten uskallettiin tehdä päätös, ettei mies tule mukaan tännekään. Se oli kyllä hyvä päätös, koska koko käynti koski minua ja minun terveydentilaani ja minun elintapojani, ja lisäksi sain tietysti ohjeita ja aikatauluja tuleviin tutkimuksiin. Vaikka juuri eilen näin vauvan, niin silti tunsin itseni vieläkin jotenkin vähän huijariksi siellä raskaudesta ja imetyksestä puhuessamme.

Koska minulla on lähisuvussa diabetestä, joudun tai pääsen kahdesti sokerirasitukseen. Toivottavasti en kehitä raskausdiabetestä, mutta eipä sille sitten mitään voi jos niin käy. Epäilen kyllä, että nalli saattaa napsahtaa, koska minulla on ollut korkeahkoa verensokeria aiemminkin joissain mittauksissa, toki yli viiterajojen ei olla koskaan menty. Verenpaineet olivat mittauksessa tutulla matalalla tasolla, jännä nähdä miten ne raskauden aikana kehittyvät. Lisäksi käynnillä uskalsin nostaa oman syömishäiriöhistoriani ja painohuolen esille. Kerroin, että minua tuskin vaivaa se, että paino nousee raskauden aikana, kunhan nousu on jotenkin minulla kontrollissa. Nousu on ok, koska tiedän sen olevan tarpeellista ja kuuluvan asiaan. Mutta jos paino alkaa nousta hallitsemattomasti ja minulle tulee sellainen olo, että teen kaiken oikein ja silti vaan nousee, se varmasti triggeröi. Sanoin, että haluaisin yhdessä tarkkailla painoa ja pyrkiä pitämään nousun niissä suositelluissa rajoissa. Itselleni se tarkoittaisi ainakin selvästi sitä, ettei mentäisi lähelle 100 kiloa, kun tällä hetkellä painan noin 84 kiloa. Neuvolassa kuitenkin annettiin kiitosta siitä, että paino on tähän mennessä pysynyt hallinnassa (plussatessani painoin 83,8 kg), koska joillain on jo tähän mennessä noussut useita kiloja. Siihen olen itsekin tyytyväinen.

Seuraavaksi edessä on sitten seulontaverikokeet, seulontaultra noin kolmen viikon päästä sekä sokerirasitus tulevina viikkoina.