Lapsettomuustutkimukset alkoivat
Huh huh, onpas jännä päivä takana.
Viime postauksesta on vierähtänyt tovi, kun jotenkin lähetteen saatuamme kiire katosi ja jäätiin vain odottelemaan polikäyntiä. Toki siis aktiivisesti yritettiin tämä odotteluaikakin, mutta ei näiltä luomukerroilta oikein enää osannut odottaakaan onnistumista. Kun ei se ole tähänkään mennessä tärpännyt, niin miksi tärppäisi nyt tässä 1,5 kuukauden aikana?
Aamu aloitettiin yhteisellä liikuntatuokiolla, joka päättyi riitaan ja kinasteluun, mutta molemmilla taisi painaa tuleva polikäynti takaraivolla. Puoliltapäivin lähdettiin polille, ja oli samaan aikaan ahdistavaa ja lohdullista nähdä kaikki ne muutkin pariskunnat odotushuoneessa istumassa, samalla surkealla asialla kuin mekin, kaikilla oma tarina ja matka takana ja edessä. Lääkäri kertasi meidän aiempien testien ja kokeiden tulokset ja kertoi sen, jonka jo tiesimmekin; mitään selkeää vikaa ei löydy. Miehen siemennestenäyte oli ok, ei maailman paras mutta tavallinen ”vauvantekoaines”. Minulla missään verikokeiden missään testissä ei ollut mitään, mikä selittäisi lapsettomuutta. Tehtiin gynekologinen tutkimus (ja mies oli vieressä, oli aika outo tilanne!) ja ultrattiin, sieltäkään ei löytynyt kerrassaan mitään kummallista. Mies sai vielä pikaisen kivestutkimuksen, ja niistäkin lääkäri kommentoi vain, että ei mitään huomautettavaa.
Sain todella helposti lähetteen ravintoterapeutille (luulin joutuvani tappelemaan tämän kanssa!!), joten nyt jään odottelemaan sitä kutsua tai mitä ennakkotehtäviä sieltä sitten tuleekaan. Lääkäri kysyikin, että olenko aiemmin ottanut asiaa puheeksi terveydenhoidon henkilön kanssa, ja kerroin, että ainoa apu jonka olen saanut on ollut karkkilakon aloittaminen. Ja tämän myötä motivaatio pyytää tai vaatia apua on kutistunut kerta kerralta pienemmäksi. Tämän lisäksi sain ajan aukiolotutkimukseen, joka on jo ensi viikolla. Olin aivan ilahtunut siitä, kuinka nopeasti tämä prosessi nyt lähti liikkeelle kun päästiin sairaalan kynnyksen yli. Toki kesäsulku myöhästyttää tiettyjä toimenpiteitä muutamalla viikolla, mutta puolentoista vuoden odottelun jälkeen muutama viikko ei tunnu yhtään missään. Aukkarin jälkeen edetään sitten ”keinosiemennykseen”, mahdollisesti jo heinäkuun lopulla-elokuun alussa. Tämä siis, mikäli aukiolotutkimuksessa todetaan kaiken olevan ok.
Yllättäen miestä harmitti, kuinka vähälle huomiolle hänen mahdollinen osuutensa jätettiin, eikä ole lainkaan vakuuttunut siitä, että hänen spermansa on riittävän hyvää. Hänellä esimerkiksi siitiöiden määrä näytteessä oli todella suuri, mutta koska itse näyte oli millilitroissa todella iso, siittiötiheys jäi aika alarajalle. Onneksi sentään siittiöissä mittayksiköt ovat miljoonia kappaleita eikä satoja tai kymmeniä. 15 miljoonaa siittiötäkin on aika hitsin paljon siittiöitä. Siittiöiden liikkuvuus oli myöskin hyvin keskiverto, mutta kolmekin eri lääkäriä on todennut, että riittävä. Saa nähdä, mitä toimenpiteitä mies alkaa tehdä oman osuutensa kattamiseksi. Tästä tuli kyllä todella lämmin olo, kun mieskin tiedostaa sen, mikä sörkkimis-, piikitys- ja hormonimyllytys minulla on edessä (vaikkei minusta ole löydetty mitään vikaa!), eikä hänen ole tarvinnut kuin kerran vetää käteen ja se on siinä.
Ensikäynnistä jäi muuten ihan neutraali ja myönteinen kuva, mutta toisaalta hoitaja puhui jotenkin ikävän pahaenteisesti, mistä jäi käynnin viime hetkillä paha mieli. Heti oven avauduttua hän katsoi minua jotenkin todella surkeasti ja myötätuntoisesti, ikään kuin minulla olisi juuri diagnosoitu syöpä, ja keskitti kaiken sanomansa minuun. Hän myös sanoi ihan puskista, että ”nyt sitten kaikki itsesyytökset pois, et mieti että mitä olet tehnyt väärin tai mitä olisit voinut tehdä toisin, itsensä syyttely ei auta mitään”. Olin aivan äimänä, kun juuri oli todettu, että mitään vikaa ei löytynyt, joten miten voisin itseäni edes syyttää? En ollut mihinkään esitietolomakkeisiinkaan kirjannut mitään siihen viittaavaa, että kokisin syyllisyyttä tai pahaa mieltä asiasta, enkä sanonut mitään sellaista ääneen. Toki olen ajoittain sellaista turhautumisen tunnetta tuntenut, mutta mielestäni hoitohenkilökunnan ei pitäisi arvailla toisten tuntemuksia tai sanoittaa niitä henkilön itsensä puolesta, sillä nyt jäi käänteisesti sellainen olo, että kuuluisiko minun nyt sitten syyttää itseäni?
Yllättäen kummankaan painosta ei sanottu mitään, toki molemmat olemme reippaasti sen BMI 35:n alapuolella, mutta kuitenkin molemmilla selvästi 15 kiloa ylipainoa. Jouduin ensimmäistä kertaa sanomaan miehen kuullen painoni, ja itse asiassa pohjustin tätä jo aiempana iltana kotona kaksin. Tuntui, että mies pettyy tai ei pidä minua enää seksikkäänä, kun saa tietää, miten iso minusta on tullut. Miehen reaktio oli kuitenkin todella ihana, ei hän hätkähtänyt yhtään ja sanoi vain, ettei uskoisi lukua koska hänen mielestään minulla on niin kaunis vartalo tällaisenaan. Pieni itku meinasi päästä. Lääkärissä sitten lääkäri kysyi minun painoni, ja mies otti huomaamatta minua kädestä, kun epäröin muutaman sekunnin ajan ääneen sanomista. Toisaalta tämän jälkeen tuntui, kuin (pun intended) paino olisi noussut harteiltani, ja nyt sekin salaisuus on poissa. Ehkä olen siitä täällä kertonutkin, mutta paino ja lihominen ovat minulle olleet aina todella herkkiä asioita, ja etenkin nyt viime aikoina tilanne on pahentunut siihen pisteeseen, että olen itkeskellyt spontaanisti asiaa. Aloitimme nimittäin maaliskuun lopulla pari kertaa viikossa käymään liikkumassa,ja tämän lisäksi tein päätöksen jättää iltasyömiset pois. Nämä iltasyömiset ovat olleet pääasiassa Subwaytä, joskus pizzaa, mutta käytännössä aina epäterveellistä ja vähintäänkin määrältään liikaa. Tämän puolesta viikottainen nettokalorien vähentyminen olisi laskennallisesti noin 2 000-2 500 kalorin luokkaa (liikunnan osuus tästä n. 850 kcal), mutta reilun kahden kuukauden tuloksena painoni oli noussut neljä kiloa. NELJÄ KILOA! Ymmärtäisin tämän jotenkin, jos olisin aloittanut salitreenin ja tehnyt suuren muutoksen ruokavaliooni, se olisi varmaan hetkeksi heittänyt lukemat sekaisin, mutta en vain käsitä, miten liikunnan lisääminen ja ruoan vähentäminen voi nostaa painoa tuota tahtia. Ja voin täysin rehellisesti sanoa, etten todellakaan ole syönyt liikunnalla kulutettuja kaloreja takaisin; olen jopa toisinaan syönyt aivan liian vähän tarpeisiini nähden. Tuntuu, että kehossa on tällä hetkellä joku pahasti pielessä, kun kaikki syöty tarttuu heti tiukasti, mutta mitään ei saa pudotettua pois. Verikokeissa minulla huomattiin selkeät puutokset varastoraudassa ja d-vitamiinissa, niihin syön nyt lisiä, mutta esimerkiksi kilpirauhasarvot olivat uudelleentestauksessa palanneet takaisin selvästi viitearvojen sisäpuolelle.
Jotenkin tosi turhautunut olo tällä hetkellä kaikin puolin. En ole hysteerinen, en ole pakkomielteinen, en ole surullinen, en syytä itseäni, en pode pakottavaa ja kaikenkattavaa tyhjää syliä, mutta olen turhautunut. Aamusta iltaan.