Ei tärpännyt
Kuten otsikosta arvata saattaa – 11. yrityskierto päättyi tuloksettomana.
Kuukauden vihatuin vieras
On jännä yrittää tulkita ja tarkkailla itseään ja omaa tekemistään. Olin koko ajan varma, etten ollut raskaana, mutta silti huomasin salaa uskovani viimeiseen minuuttiin saakka siihen, että on vielä toivoa. Sinäkin perjantaipäivänä kun tunsin tuttujen vatsatuntemusten tekevän tuloaan, ignorasin ne. Aivan kuin kuukautiset jäisivät tulematta siksi, etten halunnut niiden tulevan, tai saisin ne jotenkin tahdonvoimalla pysymään sisällä. Puuhailin korostetun hyvillä mielin koko päivän, ja aina kun kävin vessassa eikä paperiin tarttunut mitään punaista, sain tukea harhaisille kuvitelmilleni siitä, että ehkä nämä kuitenkin ovat jotain ihmeellisiä raskauskramppeja, eivätkä minuutilleen ajallaan saapuvia kuukautiskramppeja.
Jossain vaiheessa iltaa sanoin itselleni ääneen, että hei nyt oikeasti, ja avasin kuukautissuojalaatikkoni. Yöllä heräsin koviin vatsakramppeihin; minulla on kuukautiskipuja vain kuukautisten alkamispäivänä, ja silloinkin vain noin parin tunnin ajan. Nousin, nappasin Buranan ja palasin takaisin sänkyyn kiemurtelemaan, kunnes lopulta sain taas unen päästä kiinni.
Oli taas vaikeampaa saada sanottua miehelle, että menkat ovat alkamaisillaan. Mies ei tällä kertaa sanonut oikein mitään. Puhuin ääneen, että hitsi kun meidän piti venyttää tätä aloittamista, jos tässä nyt meneekin vuosia. Mies tokaisi aika tylystikin, että no mistä sen olisi voinut tietää. No ei mistään, kun ei ole ollut mitään syytä pelätä sitä. Kummallakaan ei ole mitään terveysongelmia, kummankaan suvussa ei ole lapsettomuutta… Mutta tässä me nyt olemme. Viimeinen yrityskierto, ennen kuin siirrymme virallisesti lapsettomuudesta kärsivien joukkoon vuoden yrittämisen myötä.
Tummia tunteita
Kysyin mieheltä, haluaako hän lapsia niin paljon, että olisi valmis adoptoimaan jos mikään muu ei toimi. Mies sanoi, että ei halua adoptoida, vaan haluaa oman lapsen. Minulle heräsi inhottava tunne siitä, että mitä jos mies joku päivä toteaisikin, että jättää minut jos en voi saada lapsia? Tiedän, että menkkahuuruissani ajatukset lähtivät vähän laukalle, mutta en saanut niitä pysäytettyä. Mietin, että jos vika on minussa, minun vuokseni mies joutuu luopumaan jostain niinkin suuresta asiasta kuin omasta lapsesta. (Enkä nyt tarkoita, etteivätkö adoptoidut tai lahjasoluilla alkunsa saaneet lapset olisivat vanhempiensa omia lapsia, mutta en nyt jaksa muotoilla kaikkea poliittisesti korrektisti). Itse ottaisin mieluummin tasapainoisen ja rakastavan, mutta lapsettoman suhteen mieheni kanssa kuin lapsen ”vaan jonkun” kanssa.
Kun makoilin sängyssäni ja yritin saada Buranan avulla unta, tuijotin pimeää makuuhuonetta ja yritin kuvitella nurkkaan kehdon tai vauvansängyn. En oikeasti voinut kuvitella sitä sinne. Minua suorastaan kauhistutti, kuinka aloin miettiä, olisinko toisenlaisessa parisuhteessa todellisuudessa vapaaehtoisesti lapseton? Aina kun ajattelen omaa lastani, myönteisten tunteiden ja mielikuvien lisäksi päähän puskee ahdistusta, pelkoa ja jännitystä. Pelkään, etten ikinä muodostaisi sidettä vauvaan, koska en ole koskaan erityisesti muodostanut siteitä mihinkään vauvaan tai lapseen. Pikkusisaruksiani hoitaessani kohtelin heitä lähes kuin puolituttuja bisneskumppaneita sen sijaan, että olisin hukuttanut heidät halauksiin, läheisyyteen, helliin sanoihin ja yhteiseen tekemiseen. Huolehdin, että heillä on kaikki hyvin, mutta jotenkin vedin siihen rajan. Toki olin tuolloin 16-vuotias, mutta kuinka paljon ihmisen perusluonne lopulta muuttuu?
Mietin yöllä, yritänkö lasta vääristä syistä, ja voiko kehoni jopa blokata koko homman kun se tietää, etten oikeasti ole valmis? Haluaisin olla valmis tai ainakin varma siitä, mikä on todellinen suhtautumiseni asiaan. Haluaisin saada selville haluanko ehdottomasti lapsen vaikka se vähän pelottaakin, vai että ei haittaisi jos lapsi tulisi, vai kuitenkin niin, että mieluummin pysyisin lapsettomana. Tuntuu ihan hullulta miettiä tätä, kun toinen osa minua itkee alkavia kuukautisia, pelkää lapsettomuusdiagnoosia, pelkää jäävänsä lapsettomaksi ilman tietoista valintaa ja selaa tuntikaupalla vinkkejä siihen, miten tulla raskaaksi.
Hommaa ei helpota ainakaan se, että olen täysin vakuuttunut siitä, että olen itse sataprosenttisesti syypää meidän tärppäämättömyyteen ylipainoni kanssa. Tuntuu niin pahalta, että viimein kolmenkympin lähestyessä on aidosti oppinut hyväksymään itseään sen kokoisena kuin on, kun on ensin vuosia sättinyt ja vihannut itseään ja jokaista rasvagrammaa tässä typerässä kehossa…. sitten saakin märän rätin naamaan siten, että sinä olet niin läski ettet saa edes lasta aikaiseksi. Koska olet läski, jäät tästäkin paitsi. Nämä ajatukset ovat tehneet todella hyvää syömishäiriötaustalleni (ja toisin päin), joka on heräilemässä ja on viime päivinä alkanut hiljalleen paukuttaa hauta-arkkunsa sisäkanteen.
Tästä eteenpäin
Tässä alkavassa kierrossa aion tehdä kaiken oikein. Syön oikein, juon oikein, otan kaikki vitamiinit – you name it. Sen lisäksi aion todella laittaa painonpudotuksen käyntiin. Tämä kuukausi oli ns. lämmittelyä, mutta siinä missä arkiruokailut menivät kivasti, viikonloppuisin tuli edelleen herkuteltua liikaa. Harkitsen palaavani vähähiilihydraattisen ruokavalion pariin, se sopi minulle niin hyvin ja oikeasti voin silloin erinomaisesti. Lisäksi otin kuukauden ilmaisjäsenyyden LesMills OnDemandiin, ja aikataulutin sieltä jumppia kalenteriini. Nyt on todella aika pudottaa se 5 kg, ja jatkaa siitä vielä alaspäin. Vasta sitten voin todella sanoa tehneeni kaikkeni.
Erosin kokonaan Jodelin vauvakuume-kanavalta, jolla olen roikkunut piinailuketjujen vuoksi. En vaan enää kestä nähdä ihmisten onnistumisia. Poistuin koko kanavalta ja jos suoraan sanotaan, tekisi mieli poistua koko somesta, kun joka puolella on kuvia, uutisia ja ilmoituksia siitä yhdestä asiasta, jota me emme vaan saa.
Tämän alkaneen kierron jälkeen hoidan meidät lapsettomuustutkimuksiin. Mistähän sekin alkaa? Soitanko omalle terveysasemalle vai minne?