IVF 2: Kidutus ohi – punktiosaalis on…
Perjantaina herättiin kuuden aikaan, ja nukuin sen yön yllättävän hyvin. Osaksi johtuen ehkä siitä, että otin aiemmin ISWTE-kirjan innoittamana melatoniinin osaksi iltaruutineja? Lähdettiin vähän ennen seiskaa jännittynein mielin kohti sairaalaa. Olin jotenkin muka-iloinen, tavallaan olinkin, mutta silti tiesin että kohta joudun käymään läpi jotain hirveää, enkä voi välttyä siltä mitenkään. Luin juuri viime punktiosta kirjoittamani postauksen, enkä osaa sanoa kuka helvetti sen kirjoitti? En allekirjoita tuota yhtään! Onko tässä joku sama taika kuin synnytyksessä, että kipu on aivan helvetillinen, mutta jotenkin evoluutio pakottaa unohtamaan sen, koska muuten ihminen ei olisi niin hullu, että siihen uudelleen lähtisi? Olin jopa kirjoittanut punktion olleen myönteinen kokemus. Huh huh.
Ilmoittauduttiin 7:55, ja kasilta päästiin toimistoon allekirjoittamaan sopimukset. Minulle oli tiistaina sanottu, että sillä hetkellä näytti, että ollaan ensimmäisinä punktiossa, mistä olin tosi iloinen – ei tarvitse odotella siellä kauhukammiossa turhan kauaa. Meitä ennen ehti ilmoittautumaan yksi pariskunta, ja minua alkoi epäilyttää hoitajan lupaama järjestys, kun käytävä oli ihan täynnä väkeä, ja yksi naisista yksi toisensa jälkeen katosi siitä tietystä ovesta sisään. Mies meni ja tuli (heh) omasta osuudestaan, enkä minä ollut päässyt mihinkään. Jouduttiin odottelemaan melkein puoli tuntia, että pääsin vuoteeseen ottamaan esilääkityksen ja odottelemaan vuoroani.
Kerroin heti, että viimeksi rauhoittava lääke ei tuntunut toimivan yhtään, ja sain silti vain ne samat säälittävät napit. Tiesin heti, että ne ovat yhtä tyhjän kanssa, ja itkinkin ihan valtoimenaan koko vajaan tunnin, jonka jouduin vuoroani odottamaan. Tässä vaiheessa kirosin mielessäni sitä hoitajaa, joka oli mennyt lupailemaan, että ollaan ihan jonon kärjessä. Jouduin kuuntelemaan yksi toisensa jälkeen, kun naiset punktiosta tullessaan iloisina kertoivat, kuinka ei sattunut ollenkaan ja ei ollut paha.
Viimein minut kutsuttiin, ja kun näin puolisoni tulevan ovesta, tarrauduin häneen ja itkin. En olisi millään halunnut astua sinne kidutuskammioon. Itkin ja haukoin henkeä, henkilökunta yritti rauhoitella siinä onnistumatta. Asetuin vastentahtoisesti paikalleni, enkä pystynyt miettimään, kuinka viime kerta ei muka ollut niin paha. Itkin vain, ja lääkärin piti suorastaan komentaa minua rauhoittumaan, koska toimenpide ei meinannut onnistua.
Puristin mieheni kättä, mies kuiskutti jotain korvaani koko ajan, kun minua lävistettiin sisuskaluista. Ja se sattui ihan kamalasti. Paniikki vain yltyi ja en taaskaan oikein kunnolla muista, mitä huoneessa puhuttiin. Aina välillä kuului, että otetaan vielä nuo pienet tai että nyt on tämä puoli tehty, mutta koko toimenpiteessä tuntui saman aikaisesti kestävän tuntikausia ja toisaalta vain joitain sekunteja. Lopulta minut pyydettiin tai käskettiin istumaan, pyydettiin avaamaan silmät, istutettiin pyörätuoliin ja kärrättiin paikoilleni. Mies kanniskeli pikkuhousujani mukanaan, ja sai onneksi tulla hetkeksi istumaan viereeni vuoteelle.
Pian minulle tultiin kertomaan, että soluja kerättiin 15, mikä yllätti minut täysin. Tiistain ultrassa puhuttiin 11 follista, ja oletin, että niistä osa on liian pieniä tai niissä ei ole soluja ollenkaan, joten oletin positiivisissakin kuvitelmissani kymmentä solua.
Minuuteissa oloni parani täysin, ja olin ihan valmis lähtemään kotiin. Passitin miehen hakemaan minulle ruokaa ja varmistamaan, missä potilashotelli sijaitsee, jotta sitä ei tarvitsisi siirtyessä etsiskellä. Sain ihan reippaasti kipulääkettä, koska vatsaan koski aika kovasti. Kuitenkin tällainen kipu on minulle siedettävää, koska se ei ole neulakipua, yllättävää, tarkkarajaista ja pistävää, vaan tasaista jomotusta, jonka taso ei vaihtele. En ollut moksiskaan. Puolisen tuntia makoilin ja juttelin hoitajan kanssa.
Kun nousin käymään vessassa, yllätyin kovasti, miten paljon vuosin verta. Viimeksi en mielestäni vuotanut käytännössä yhtään, ehkä korkeintaan teelusikallisen, mutta nyt olin vuotanut reisille ja vuoteelle saakka (minulle ei saatu pikkuhousuja ja sidettä heti toimenpiteen jälkeen koska olin niin sekaisin ja hädin tuskin tajuissani). Putsailin itseäni ja kävin vessassa, jonka jälkeen puin ja hoitaja otti kanyylin pois. Sitten sain luvan lähteä.
Käveltiin miehen kanssa autolle, ja hurautettiin potilashotelliin. Söimme kaksin, jonka jälkeen mies lähti töihin ja minäkin avasin työkoneen. Olin ajatellut, että teen töitä noin viiteen, mutta vähän ennen kahta olin niin uskomattoman väsynyt, että sain vain vaivoin pidettyä silmät auki. Tuntui, kuin kaikki saamani rauhoittavat olisivat alkaneet vaikuttaa vasta nyt, vaikka todellisuudessa kyseessä oli varmasti kaiken stressin ja pelon aiheuttama väsymys. Tein aivan väkisin päivän pakolliset hommat, kävin vessassa vain huomatakseni että vuosin edelleen verta, enkä jaksanut välittää siitä.
Menin peiton alle, ajattelin torkahtaa puolisen tuntia, mutta laitoin silti herätyksen varalta 16:30. Sitten nukahdin, sammuin ihan totaalisesti, ja heräsin ”hetken päästä” herätyskellooni; kello oli 16:30. Siirsin herätystä vielä kerran, jonka jälkeen heräsin viiden jälkeen kun mies soitti, että oli tulossa hakemaan minua. Pakkasin hätäisesti aivan unessa ja hiippailin autoon. Kotimatkalla haettiin pizzat, söin itseni aivan täyteen ja makoilin loppuillan. Meitä molempia väsytti, ja taidettiin nukkua jotain 10 tunnin tienoilta molemmat. Polar oli kuitenkin sitä mieltä, että nukuin erittäin heikosti – sykkeet olivat koholla koko yön ja hengitys normaalia tiheämpää.
Onneksi verenvuoto lakkasi, ja muutenkin kivut ovat olleet käytännössä olemattomia koko perjantai-illan ja lauantain. Näin oli viimeksikin, palaudun onneksi nopeasti, ja taakka on selvästi ennen operaatiota ja operaation aikana.
Lauantain olen ottanut ihan rennosti. Kävin kahdella hyvin rauhallisella kävelyllä, olen katsellut Frendejä varmaan yhden tuotantokauden verran, syönyt eiliseltä jääneet karkit ja kauhistellut sitä, miten sain tuhottua kuukauden painonpudotuksen yhdessä päivässä :D En edes mieti sitä, mitä soluilleni kuuluu – en kestä nyt toiveikkuutta, vaan katson mitä keskiviikkona on vastassa. Silloin siirretään jos on siirrettävää.