IVF: epäonnistuminen
Viime päivät onkin menty syvissä vesissä. Tiesin jo useampi päivä sitten, ettei alkionsiirto tuottanut tulosta, sen vain jotenkin tunsi. Pari päivää sitten alkoi pieni tuhruvuoto, mutta odottelin kiltisti vielä testipäivään ja tein menkkojen keskellä itseni typeräksi tuntien raskaustestin, joka oli tietenkin negatiivinen. Ei raskaana.
Itse epäonnistunut tuoresiirto ei haittaisi niin paljoa, jos oltaisiin saatu hyvä potti alkioita pakkaseen. Suureksi yllätyksekseni ja vielä suuremmaksi surukseni pakkaseen saatiin vain yksi niistä viidestä alkiosta, joita vielä tuoresiirron aikaan jatko- ja varmistusviljeltiin. En ollut uskoa silmiäni, kun kirje tuli kotiin ja luin mustekynällä viivalle kirjoitetun numeron 1. Surkeaa. Olen ollut tosi allapäin ja saanut jo itseni vakuuteltua siitä, ettei minusta ole äidiksi. Ei vaan ole, ei kannattaisi edes yrittää kun tämä helpoinkaan osuus ei onnistu ja alkiot ovat täyttä roskiskamaa. Kaikki se vaiva, kaikki ne pistokset, kaikki ne itkut ja ahdistukset…. unohtamatta kaikkia niitä luomuyrittämisen kuukausia… turhaan. Kaikki se positiivinen fiilis, joka minulla oli hoitoon päästyämme on kadonnut ihan kokonaan ja olen alkanut saamaan pieniä itkuahdistuskohtauksia miettiessäni sitä, että täytyykö meidän joskus miehen kanssa erota, jotta edes hänellä olisi joskus mahdollisuus saada oma perhe. En voi kuvailla sitä epäonnistumisen tunnetta, kun ei pysty antamaan toiselle jotain noin tärkeää. Koko ajan kasvaa tunne siitä, että mies on kanssani enää vain säälistä tai tuntee itsensä huijatuksi, kun päätyi tällaisen hedelmättömän nollan kanssa yhteen. Jos olisi sinä yhtenä iltana mennyt johonkin toiseen baariin, olisi jo varmasti isä. Minun kanssani ei saa kuin pettymyksiä kuukausi toisensa perään.
Mieshän on ollut kauhean positiivinen koko ajan, ja toisaalta tosi hämmentynyt tilanteesta eikä oikein tiedä miten minua lohduttaisi. Olimme molemmat niin toiveikkaita alkionsiirtopäivänä ja mies totesikin jo sairaalan pihalla, että ”raskaana kunnes toisin todistetaan!”. Vaan sinne meni sekin aika, vaiva ja raha, pöntöstä alas. Kirjaimellisesti.
Vasta nyt kun tuli tällainen ensimmäinen suuri pettymys, olen oikeasti alkanut ymmärtää, kuinka paljon haluaisinkaan oman lapsen. Aiemmin se ei tuntunut ajankohtaiselta tai ”tarpeelliselta”, mutta nyt kun mahdollisuudet konkreettisesti pienenevät kuukausi kuukaudelta, alkaa kasvaa paniikki siitä, että voi ihan oikeasti käydä niin, että jään ilman. Tuntuu, kuin katselisin itseäni jotenkin yläpuolelta ja kaukaa; eihän tällaista voi minulle tapahtua. Tätä tapahtuu jossain blogeissa ja instagrameissa joillekin tuntemattomille huono-onnisille, mutta ei meille. Ei tämä voi tapahtua meille…
Seuraavaksi olisi vuorossa sen yhden ainoan pakastetun alkion siirto, ja pohdin, haluanko sen tähän kiertoon vai seuraavaan eli ensimmäiseen kokonaan luomuun kiertoon. Tätähän on häirinnyt Terolutit, jotka aiheuttivat tuon parin päivän tiputtelun ja siinä jo pidensivät uuden kierron alkamista. Sairaalalta ei oteta mitään kantaa; kun asiaa tiedustelin, sain vain ajanvarauksen ultraan ensi viikolle. Ei mitään kommenttia siitä, että mikä kierto olisi hyvä, eikä edes pahoittelua negatiivisesta testistä. En usko tämänkään alkion mahdollisuuksiin, jos koko satsi oli niin surkea laadultaan, niin olen jo henkisesti valmistautunut toisen kierroksen aloittamiseen. Yhtenä järkiperusteena se, että saataisiin lääkkeet jo tänä vuonna, niin päästäisiin hyödyntämään tuota lääkekattoa, joka on melkein täyttynyt. Seuraavan satsin hinta mitattaisiin kympeissä eikä satasissa, jos päästään tämän vuoden puolella toiselle kiekalle.
Haluaisin pysyä positiivisena, mutten pysty, kun olen kohta kaksi vuotta yrittänyt nähdä asian jotenkin neutraalina ja pitää asian pienenä tiukkana myttynä tuolla takaraivolla piilotettuna.