IVF: Munasolupunktio

No niin, nyt on pelätty päivä jo taustapeilissä: munasolupunktio tehtiin tänään aamulla.

Aamu alkoi suht rauhallisesti, kun heräiltiin kuuden aikaan ja kukin tahoillamme tehtiin aamutoimet. Oltiin valmiita jo 6:40, ja lopulta päästiin lähtemään kohti sairaalaa vähän ennen seitsemää. Olin itse suhteellisen rauhallinen, pikemminkin iloinen ja hyväntuulinen heti aamusta. Olin tavallaan tehnyt rauhan sen kanssa, että tämä sattuu aivan helvetisti ja sille ei mitään voi, mutta toimenpiteeltä ei voi myöskään välttyä, joten ei auta kuin mennä tulta päin. Vasta kun saavuimme kaupunkiin kouraisi vatsassa oikein kunnolla. Pysäköitiin sairaalan pysäköintihalliin ja tallusteltiin kohti polia, jossa olimme 20 minuuttia etuajassa. Hieman ennen kahdeksaa päästiin sihteerin toimistolle, jossa allekirjoiteltiin lappuja ja saimme lisäohjeistuksen päivään.

Halattiin vielä ovella, jonka jälkeen mies katosi hoitamaan oman osuutensa ja minä jäin hermostuneena odotushuoneeseen sarjakuvamaisesti kuluttamaan ympyränmuotoista kuoppaa sohvapöytien ympärille. Olin aivan kamalan jännittynyt, enkä halunnut istua paikoillani. Hyvin pian kuului tuttu pimpom ja minun numeroni näkyi näytöllä. Huone 9. Kävelin huoneeseen, minua oli ovella vastassa kätilöopiskelija ja kätilö, ja oikeastaan heti tervehdyksien jälkeen jännitys vyöryi yli ja aloin itkeä. Kätilöt ohjeistivat hyvin lempeästi, mutta suurin osa ohjeista meni ohi kun aloin tuttuun tapaani panikoimaan tulevia neuloja ja pistoksia mielessäni pyöritellen. Sain kolme eri lääkettä, joista yksi oli pahoinvoinninestolääke, yksi rauhoittava lääke ja yhtä en muista, mutta veikkaan kipulääkettä. Yllättäen minut punnittiin, enkä halunnut katsoa vaa’alle koska ajattelin sen olevan tosi korkea lukema kaiken turvotuksen ja syömisen vuoksi, enkä halunnut aiheuttaa itselleni pahaa mieltä ja ahdistusta. Näin lukeman kuitenkin vahingossa, ja se oli a) aamiaisen jälkeen b) 2dl veden jälkeen ja c) vaatteet päällä vain kilon enemmän kuin viimeksi saamani lukema, eli näytti yllättäen siltä, että olin jopa laihtunut hieman! En todellakaan tiedä miten, nimim. punktiostresseissä syönyt perjantaina pizzan, lauantaina paistopisteen tuotteita, Subwayn ja suklaata ja sunnuntaina lisää suklaata…. Joka tapauksessa, kiva pieni yllätys. Painohan siis mitattiin vain lääkkeiden annostusta varten.

Seuraavaksi oli vuorossa kanyyli, ja sen laitto oli yhtä tärinää ja itkua, mutta opiskelija hoito sen oikein mallikkaasti eikä se edes sattunut. Ei todellisella kivulla ole mitään tekemistä tämän neulakammoni kanssa, vaan pahinta on se ajatus siitä että neula on olemassa, lähellä ja kohta ihoni alla. Paikallaan ollessaan kanyyli nipisti ikävästi koko ajan, enkä uskaltanut koukistaa kättäni ettei sattuisi. Tämä oli ensimmäinen kanyylini ikinä! Kysyin, pitäisikö rauhoittavan vaikutus tuntua jo, kun ei tunnu mitään, ja kätilö rauhoitteli että ei hätää, ei ole ehtinyt vielä vaikuttaa.

Hyvin pian tämän jälkeen toinen kätilö tai lääkäri tuli sanomaan, että voisin nyt käydä vessassa ja riisua housut ja pukeutua sairaalan omaan kaapuun. Tässä vaiheessa viereiseen petiin verhon taakse tuli seuraava potilas, ja kuulin/kuuntelin häntä hetken omassa vuoteessani makoillessani. Hän oli myös hyvin peloissaan ja itkuinen, ja jollain kierolla tavalla tästä tuli itselleni hieman parempi olo. Muitakin pelottaa, samassa veneessä ollaan siis. Laitoin miehelle viestiä, että hänet haetaan kohta käytävältä toimenpiteeseen, ja ehkä 15 sekuntia myöhemmin minua tultiinkin hakemaan. Oli ihana nähdä mies, vaikka viime kerrasta oli ehkä 20 minuuttia, mutta kyllä se tuttu puoliso vaan toi pientä turvaa siihen hädän hetkelle. Olin koko ajan tosi itkuinen ja vielä toimenpidehuoneen ovella meinasin kääntyä pois, kun tajusin, että tässä sitä mennään. Astuin kuitenkin sisälle, annoin hetuni ja nimeni ja minut istutettiin penkkiin.

Homma eteni tosi nopeasti, ja tavallaan se tuntui ahdistavalta mutta myös samalla hyvältä, koska mitä enemmän rauhoittelua ja hengittelyä minulle olisi sallittu, sitä enemmän olisin lähtenyt kierroksille. Haukoin happea ja itkin ääneen, tuntui että imen koko kasvomaskin nieluuni kun vedin henkeä niin kovaa ja niin tiuhaan… Hoitaja kertoi, että antaa minulle nyt suoneen kipulääkkeen ja rauhoittavan ja varoitteli tulevasta humahduksesta. En tuntenut mitään. Tämähän tietenkin lisäsi ahdistusta, koska pelkäsin olevani jotenkin immuuni lääkkeille ja joutuvani kärsimään toimenpiteen ”luomuna”. Hammaslääkärissä olen kokenut saman, että puudutteet eivät meinaa toimia ja rauhoittavat sitäkin vähemmän. Tästä ehkä 5 sekunnin kuluttua kuului jalkovälistä, että nyt tulee puudutuspiikki ja tämän kuultuani upotin kynteni miehen sormiin ja kämmeniin ja puristin niin lujaa kun pystyin. Odotin sitä hirveää pistoa, mutta sen sijaan sainkin pienen töps-tuntemuksen, ikään kuin olisi viileällä topsipuikolla kevyesti tökätty johonkin. Neula sen sijaan tuntui jo, pistävä ja viiltävä tunne, joka onneksi kesti vain sekunnin-kaksi kerrallaan. Olin aivan ymmälläni kun kuulin, että toinen puoli on nyt tyhjennetty. Tuntui, että olin maannut siinä vasta korkeintaan minuutin! Siirryttiin toiselle puolelle, joka hoitui yhtä hyvin, ja sitten oltiinkin valmiita. Hengitin, hengitin, hengitin ja sain luvan nousta ylös. Aika nopeasti siitä minut talutettiin vuoteelle ja mies ulkopuolelle, ja pian sainkin kuulla, että minulta saatiin kerättyä 12 follikkelia.

Vuoteella jälleen odotin sitä kauheaa kipua ja tuskaa, mutta oikeastaan tunsin vain lievää menkkajomotusta, johon auttoi heti saamani lämpöpussi. En kokenut kipuja, mutta sain silti gramman Panadolia suoneen. En tuntenut senkään vaikutusta, toisaalta kipu ei myöskään missään vaiheessa pahentunut (eikä ole vielä tätä kirjoittaessakaan 20:35). Viestittelin miehen kanssa ja yritin katsoa suoratoistopalvelusta ohjelmaa, mutta silmäluomet painuivat kiinni. Ajattelin, että jaa, nytkö se rauhoittava alkaa vaikuttaa, joten suljin näytön ja ajattelin torkkua hetken. Yhtään ei kuitenkaan oikeasti väsyttänyt, silmäluomet olivat vain raskaat, joten palasin puhelimen ääneen. Ei siinä olisi ehtinyt nukkuakaan, kun lääkäri tai kätilö kävi parin minuutin välein kysymässä kuulumisia tai antamassa ohjeita. Tunnin makoiltuani olin luottavainen, ettei olo tästä pahene, ja pyysin päästä kotiin. Sain luvan sillä ehdolla, että pääsen käymään itse vessassa, joten tein työtä käskettyä ja sain vastineeksi kotiutusohjeet ja alkionsiirtopäivämäärän. Kanyyli poistettiin, ja sen jälkeen kenkiä solmiessani rupesi yllättäen pyörryttää aivan kauheasti. En halunnut sanoa mitään, koska halusin jo kotiin, joten taistelin sen usvan läpi ja kätilön lähdettyä makasin vielä hetken. Tällä välin mies oli hakenut auton polin oven eteen, joten kun puhelin soi, nousin ylös ja kävelin ulos ja autoon. Ajettiin suoraan autokaistalle ja mässytettiin Mäkkärin antimia kaikessa rauhassa. Olo oli tosi hyvä ja ruoka maistui!

Oltiin kotona jo yhdentoista jälkeen, ja makoilin sohvalla kaikessa rauhassa viisi tuntia aina välillä kevyesti torkkuen. Kirjoitin omaan ivf-päivyriini fiilikset tuoreeltaan, pelattiin miehen kanssa lautapelejä, herkuteltiin ja purettiin päivän tapahtumia. Mies sanoi päivän aikana moneen otteeseen, kuinka rohkea ja vahva olin, että hän on aivan äimänä että olen näin hyvävointinen ja tolpillani tuollaisen toimenpiteen jälkeen. Mies eli kyllä täysillä mukana koko päivän, koska myös hän nukahti joskus neljän aikoihin sohvalle aivan rättiväsyneenä, ja jo kuuden jälkeen haaveili menevänsä vällyjen väliin. <3

Punktio oli kaikin puolin myönteinen kokemus. Jos siihen joskus uudelleen vielä joutuu, niin tuskin silloinkaan siitä nautin, mutta ehkä ensi kerralla en pelkää niin kovasti.