IVF: Niin ne kuukaudet vain valuu hukkaan…

Ovulaation ajankohdan vuoksi ensimmäinen PAS meni ohi, ja sama kohtalo kävi toisellekin. Eniten ärsyttää se, miten nyt liipattiin tosi läheltä; menkat aloivatkin yllättäen päivän luultua aiemmin, joten näytti hetken siltä, että tässä kierrossa ovulaatio olisi voinut osua sunnuntain sijaan lauantaille ja siirto sen myötä onnistua. Noh, ei tietenkään. Koska milloin viimeksi tässä lapsiprojektissa joku olisi mennyt odotusten mukaan? Plussaa ovistikkuun ei kuulunut perjantaina, ei lauantaina, ei sunnuntaina eikä maanantaiaamunakaan. Vasta maanantaina puolen päivän jälkeen tikkuun ilmestyi se ärsyttävästi virnuileva hymynaama. Joo, vittu kiitos taas, hienosti meni. Sen kerran kun kierron olisi oikeasti tarpeen olla tunnintarkka, niin se ei tietenkään ole, vaan ovis heitti useammalla päivällä. Eli tässäkin kierrossa PAS meni iloisesti hymyillen ohi. Ärsyttää aivan suunnattomasti, ettei poli voi olla viikonloppuisin auki. En varmasti ole ainoa, joka voisi maksaa tupla- tai triplamaksua, jotta PAS saataisiin tehtyä. Turhauttaa aivan äärettömän paljon, kun kuukausia menee hukkaan yksi toisensa perään eikä itse voi asialle mitään.

Vaadin seuraavaan kiekkaan lääkkeellisen, en ole vielä saanut vastausta. On taas jotenkin niin surkean epäonnistunut olo, ja muiden vauvahattarat ja ultrakuvat ja iloiset yllätykset ja imetyspaidat aiheuttavat entistä suurempaa surua, katkeruutta, kateutta, ärsytystä, stressiä. Epäreilua, että kaikki muut saavat lapsia paitsi me. Tuntuu, kuin seistäisiin jossain upottavassa suossa, jossa jokainen askel vie vaan syvemmälle ja tiukemmin upoksiin. Muut kulkevat siinä nätisti pitkospuita pitkin kohti päämäärää, edes lenkkarit eivät sotkeudu, siinä missä itse on kaulaansa myöten hädässä.

Voi kun voisi jostain kristallipallosta nähdä, että tuleeko meille koskaan lasta. Sitten voisi tehdä jotain päätöksiä, eikä vaan elää tässä loputtomassa pienen optimismin ja päälle vyöryvän pettymyksen kierteessä.