Kohti uusia pettymyksiä

Yrityskierto 12 päättyi tuloksettomana, kun torstaina aamupäivästä tunsin ihan hailakan, mutta  tarpeeksi selvän krampin alavatsalla. Ilmoitin heti miehelle, että tässäkään kierrossa ei tärpännyt. Mies tuttuun tapaan harmitteli ja mietti, että miksi ei onnistu. Sain sanottua onneksi (viestillä, helpompaa), että minusta tuntuu kuin tuottaisin hänelle pettymyksen kuukausi toisensa jälkeen, kun hän niin kovasti haluaisi jo lapsen. Vaikka eihän me tiedetä, missä lopulta vika on, kun molempien perustutkimukset antoivat ”täydet pisteet” ja minäkin selvästi ovuloin ja vielä erittäin täsmällisesti. Mies vastasi, että ”Älä nyt tommosia mieti. Eihän se sun vika ole. Hölmö *pusuemoji*”

Tällä kertaa menkkojen alkaminen ei tullut ollenkaan yllätyksenä, vaan olin aika varma jo about dpo10, ettei tässä kierrossa tärpännyt, kun olo oli niin kertakaikkisen normaali. Ei mitään viitteitä siihen, että olisin raskaana. En ehtinyt edes ajatella raskaustestin tekemistä, kun tuli jopa puoli päivää etuajassa. Mutta tällaista tämä nyt vaan on. Pettymyksiä toistensa perään.

Nyt kun olen ”1,5” kiertoa käyttänyt kuningatarhyytelöä niin totean, ettei se ainakaan minulla vaikuttanut hedelmällisyyteen. Ei siitä varmasti mitään haittaakaan ole; monihan sanoi haitoiksi sen, että kierto piteni ja ovulaatio katosi, minullahan on ollut voimakas ja täsmällinen ovulaatio ja kierron pituuskin on juuri sitä, mitä sen pitäisikin olla.

Nythän on hieman vajaa kuukausi aikaa siihen ensimmäiseen lääkärikäyntiin, joka käynnistää virallisesti lapsettomuustutkimukset. Paino ahdistaa, enkä ole vieläkään uskaltanut nousta vaa’alle! En käsitä mikä siinä oikein on, koska onhan se pahempi nähdä se lukema ventovieraan kanssa puolialastomana kuin yksin, oman kodin turvassa. En vain kertakaikkiaan uskalla. Ehkä siinä on taustalla se pelko, että olen virallisesti itse pilannut mahdollisuuteni lapseen lihoamalla. Ja kun tiedän, miten mahdotonta on saada sitä painoa alas, niin se lukema tuntuisi jonkinlaiselta kuolemantuomiolta.

Jotain positiivista kuitenkin; olen täällä ja etenkin pääni sisällä pohdiskellut, että haluanko oikeasti lapsia, kun en ole kertakaikkiaan osannut kuvitella meille jalkoihin pyörimään tenavaa, enkä itseäni kasvattajana. Sitten alkuviikosta sattui ihan todella random juttu, kun selasin jotain sivua/palstaa, ja siellä tuli vastaan kuva 7-vuotiaasta sytyttämässä saunan pesää. Muksu istui siinä kiukaan edessä pää vähän kallellaan tulta tuijotellen,ja mulle iski kuin salama kirkkaalta taivaalta sellainen olo, että no tuollaista mäkin haluan. Ja tuollaistahan se sitten on, lapsi oppii jatkuvasti uusia taitoja ja niitä on ihana aikuisena seurata vierestä. Oli tosi hämmentävää, kun koko kuvakin oli niin tavallisen arkinen eikä aihepiirikään liittynyt mitenkään lapsettomuuteen, mutta silti sain sellaisen lämpimän vahvistuksen siitä, että kyllä minäkin tuollaista elämää haluan, vaikka vähän pelottaakin.

Tämä postaus on jälleen tällaista sekalaista tajunnanvirtaa, kun ei ole oikein mitään järkevää sanottavaa. Fiiliksiä vain.