Kutkuttavasta jännityksestä toistuvaan pettymykseen
Kun minä ja mieheni olimme olleet yhdessä neljä vuotta, pulpahti mieleeni ensimmäistä kertaa se, kuinka ihanaa olisikaan saada lapsi. Olin varovaisesti avannut tästä keskustelua mieheni kanssa jo aiemmin, ja hän teki suhteen ensimmäisinä vuosina hyvin selväksi sen, ettei ollut valmis isäksi vielä hetkeen. Se ei silloin haitannut, koska olin itsekin vasta opiskelija, enkä tiennyt olisinko ollut valmis luopumaan siitä kaikesta vapaudesta, jonka lapsettomuus soi. Mies totesi, että ennen kuin lapsia tulee, peruspalikoiden tulee olla kasassa; molemmilla vakituinen työ, yhteinen omakotitalo ja avioliitto.
Se oli minulle ihan ok, koska vaikka lapsia halusinkin, en halunnut ”tekaista” niitä keskelle keskeneräistä elämää.
Vuosi 2018 huipentui kosintaan, ja sitä ennen olimme jo hankkineet omakotitalon. Kun keväällä sain vielä vakituisen työn, näyttivät kaikki liikennevalot vihreää. Sitten sanoimme tahdon, ja seremoniallisesti hääyönä jätimme ehkäisyn (kondomi) pois ja ikään kuin jäimme odottelemaan tuon yhden maagisen yön tuloksia (ja vasta jälkikäteen huomasin, että ovulaatio oli tuolloin jo mennyt päiväkausia sitten). Tuntui, että teimme nyt suuren valinnan ja ison muutoksen, jonka tuloksia on mahdotonta enää perua; olisin parin viikon päästä raskaana, piste.
En kuitenkaan saanut joulukuista yllätystä. En saanut iloita vuoden vaihtuessa sisälläni kasvavaa ihmettä. Emme saaneet ihanaa yhteistä ystävänpäiväsalaisuutta, emme pääsiäisjuhlintaa, emme vappuvauvaa, emme kesälomallakaan onnistuneet. Vuoden taittuessa syksyyn odotin saavani antaa miehelle syntymäpäivälahjaksi positiivisen testin, tai ehkäpä häävuosipäivänä, tai miehen nimipäivänä. Edes jouluaattona en saanut kahta viivaa tikkuun, vaan tunnistin tutun alavatsakivun jo kaukaa ja tiesin, että tässä sitä taas ollaan.
Ihan koko vuotta emme ole yrittäneet, se täytyy myöntää; vaihdoin työpaikkaa keväällä, ja pidimme sen (=koeajan) vuoksi muutaman kuukauden taukoa. Silti, laski nyt jo miten tahansa, vuoden kierrot on kohta yritetty ja syli on yhä tyhjä.
Miehen asenne on muuttunut alun yltiöpositiivisesta totuuden kieltämiseksi, ja hän on nyt sitä mieltä, ettemme vain ole ”yrittäneet tarpeeksi” ja koko homma on jäänyt kiinni siitä, ettei enää DPO2 ole ollut seksiä. Siitä se vain johtuu. Hän ei halua kiirehtiä hoitoihin eikä missään nimessä kertoa kenellekään, että meillä on ollut ongelmia lapsen saamisessa.
Molemmat olemme käyneet perustutkimuksissa, ja kumpikin sai niin sanotusti täydet pisteet. Minusta ei löytynyt mitään selkeää ongelmaa, munasoluja oli reippaasti, keltarauhanen löytyi, kaikki siistiä ja toimivaa. Miehen sperman hedelmöityskyky oli täysin normaali.
Tuntuu ihan käsittämättömän tyhmältä, että olemme käyttäneet ehkäisyä järkkymättömällä tarkkuudella aivan turhaan jo monta vuotta. Tuntuu naurettavalta, että ehkäisyä käyttäessämmekin hermoilin välillä menkkojen ollessa päivän myöhässä, että voisinkohan olla raskaana. Tuntuu aivan järjettömän epäreilulta nähdä Jodelissa viestejä, joiden kirjoittajat ovat raskautuneet ensimmäisestä kierrosta tai vahingossa, kun itse on tehnyt kaikkensa ja tekisi vielä enemmänkin, jos vain voisi. Alkaa epämääräisesti ahdistaa, kun näkee jonkun tutun menneen naimisiin, koska muutaman kuukauden päästä joutuu ties monennettako kertaa tykkäämään kuvasta, jossa on ultraäänikuva ja pieni body, ja lukemaan tekstiä siitä, kuinka vauvaa kovasti odotetaan ja rakastetaan jo nyt.
Olen muuttumassa katkeraksi ämmäksi, joka antaa nimettömänä alapeukkuja helposti raskautuneille tuntemattomille, jotka eivät yhtään osaa arvostaa sitä, mitä heillä on.
Minulla ja miehellä on yhteisiä vuosia takana nyt yli kuusi, minulla ikää 29 ja miehellä 32. Puran tähän blogiini ajatuksiani asiasta ja selvitän, mitä kaikkea voisin vielä itse tehdä parantaakseni mahdollisuuksia lapsen saamiselle. Käsittelen tätä jatkuvaa epäonnistumista, joka on jo aiheuttanut sen, etten ole enää moneen kuukauteen edes ostanut raskaustestejä, koska tiedän ettei niille kuitenkaan tule mitään käyttöä.
