Missä ne kaikki tunteet ovat

Kun perjantaina tein negatiivisen testin, päällimmäisenä päälle vyöryi pettymys, itseinho, suru, viha, katkeruus. Sinä iltana itkin, ja olen itkenyt sen jälkeenkin muutaman kerran yllättäen, ikään kuin refleksinä jollekin tietylle ohikiitävälle ajatukselle, ja itku on loppunut parissa minuutissa. Perjantaina mietin, että jään sairaslomalle töistä. En jaksa enää esittää olevani kiinnostunut asioista, joilla ei todellisuudessa ole minulle mitään merkitystä. Lauantaina suunnittelin, kuinka soitan heti maanantaina työterveyteen ja pyydän sairaslomaa. Sunnuntaina mietin, että kyllä ainakin pari päivää voisin hengähtää. Sitten tuli maanantai, ja palasin töihin ihan tavallisesti, sinä samana harmaana massana joka joka aamu valuu tietokoneen eteen. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin en minä koe tarvitsevani sairaslomaa enää. En minä ole surullinen. En ole iloinen. En ole tyytyväinen. En ole pettynyt. Minä vain teen töitä. Merkityksettömiä töitäni. Raskaustestistä tuntuu olevan jo viikkokausia ja seuraava hoitokierros niin kaukana tulevaisuudessa, ettei sitä oikeastaan ole edes olemassa. Tässä sitä vaan valutaan eteenpäin, päivästä toiseen, mutta minusta ei jää mitään merkkejä maailman kirjan sivuille, eikä sivuilta tartu mitään minuun.