Tein pitkin viime viikkoa raskaustestejä, joissa toinen viiva vahvistui päivä päivältä. Sunnuntaina 20.3. tehtiin virallisena testipäivänä ihan virallinen digitesti, vaikka olin juuri tehnyt tavallisen liuskatestinkin.

Dippasin digitestin pissaan, pistin korkin takaisin päälle ja juoksin takaisin sänkyyn miehen kainaloon tuijottamaan pientä näyttöä, jossa vilkkui palkki toisensa jälkeen. Ihan hetken päästä palkit katosivat näytöltä, ja tilalle tuli kaksi ihanaa sanaa; Gravid Raskaana. Siinä kikateltiin miehen ja kissan kanssa, ihmeteltiin näytöllä näkyviä sanoja ja halittiin. Ja sitten aika pian siirryttiin tavallisiin sunnuntaiaamun toimiin. Tai no mies siirtyi, itse otin arviolta miljoona kuvaa testistä eri ympäristöissä ja jatkoin ihmettelyä. Edelleen tuntui tosi hienolta nähdä ne sanat, mutta toisaalta ei jotenkin tuntunut miltään. Tai ainakaan niin paljon, kuin olin tässä 2,5 vuoden aikana kuvitellut tuntuvan sitten sinä ihmeellisenä päivänä kun saan tietää olevani raskaana. Olen tätä googletellut ja kaivellut kaikkia somekanavia ja todennut, että pitkän lapsettomuuden jälkeen tämä on hyvin tavallinen reaktio. Epäuskon ja pessimismin yhdistelmä, joka ei väisty riittävästi antaakseen tilaa sille ilolle, onnellisuudelle, kuplivalle jännitykselle ja toiveikkuudelle, joita positiivinen raskaustesti yleensä aiheuttaa.

Meillä oli juuri talviloman aatto, joten pohdin, etten tee mitään toimia (polille ilmoittamisen lisäksi) ennen kuin lomaviikko on ohi. En soita neuvolaan, en ala täyttää raskauskirjaa, en elä kuin olisin raskaana. Maanantaina sain polilta onnittelut ja ajan varhaisultralle, joka meni kuukauden päähän, eli 21.4. Sitten lähdettiinkin reissuun, ja siellä yritin unohtaa raskauden parhaani mukaan ja puuhailla lomajuttuja.

Aivan täysin se ei onnistunut, koska jouduin pariin otteeseen googlettamaan sopivia ruokia ja kerran halailin pönttöä, mutta muuten olemme pitäneet sekä lomalla että kotiin palattuamme ns. matalaa profiilia. Eilen illalla uskallettiin ensimmäistä kertaa pohtia päiväkotia ja meidän vapaita ihan hetkisen ajan ennen nukahtamista.

Minulla on viimeisen viikon aikana ollut Polar-kellon mukaan tosi kehnot yöunet, ja olen puoliksi samaa mieltä kellon kanssa. Jotenkin öisin käyn kierroksilla, mutta toisaalta nukun määrällisesti riittävästi enkä koe olevani kauhean väsynyt aamuisin. Kuitenkin esimerkiksi viime yönä sain taas ”kuukautiskipuja”, ja aloin panikoida, että nytkö se sitten menee kesken. Lopulta pelko sekoittui uneen niin, että ”näin reiteni olevan ihan veressä”, ja yritin puristaa jalkoja yhteen estääkseni keskenmenon. Minulla on tosi paljon sellaisia unitiloja, joissa todellisuus ja uni sekoittuvat, ja tähän liittyy usein unissapuhumista ja muuta heilumista, joten tämä menee ihan linjassa niiden unien kanssa. Mitään verta ei todellisuudessa ollut tullut missään vaiheessa.

Koska en halua tulla hysteeriseksi odottavaksi äidiksi, yritän tehdä niitä asioita, joita ahdistuneet aivoni väittävät olevan vaarallisia ja aiheuttavan keskenmenoja, koska järkevät aivoni tietävät, etten mitään keskenmenoa voi niillä aiheuttaa. Tänään kävin siis uimassa! Uin ihan rauhakseen, polskin menemään etanavauhtia ja aina välillä kurkkasin alaspäin, että enhän vaan vuoda verta. Kävin puolivälissä pissalla, ja jo vartin päästä rakko oli taas aivan räjähdyspisteessä. Olin kuitenkin päättänyt tehdä vesijumpan loppuun ja sitten lähteä. Jouduin kuitenkin lopulta jättämään jumpan kesken, koska rintoihin alkoi sattua niin kovasti. Tuntui, kuin nännit ja niiden kohdalla sisäpuolella oleva osa olisivat kovettuneet ja käpristyneet aivan kivikoviksi ja painaviksi, ja jokainen pienikin hyppy vedessä sattui. Ikään kuin olisi tullut kylmä, mutta potenssiin 1 000. Lähdin sitten etuajassa vessaan ja suihkuun, ja rintatuntemukset katosivat käytännössä heti, kun poistuin vedestä. Ihmeellinen juttu, mistä lie johtui?

Nyt tosiaan elellään päivän 5+2 iltaa, ja tällä hetkellä erään laskurin mukaan on 82,5 % todennäköisyys sille, että en saa keskenmenoa. Se on aika hyvä todennäköisyys. Uskalsin jopa ladata raskausäpin, ja sen mukaan jo nyt takana on 13,2 % raskaudesta. Se on yli kahdeksasosa, ja minusta tuntuu, että olen hädin tuskin raskaana.

Kuten suunnittelinkin, aloitin tässä kierrossa testaamaan jo ennen testipäivää. Ihan vaan siltä varalta, että jos testipäivänä tulos olisi negatiivinen, niin tietäisin, yrittikö alkio edes kiinnittyä.

Ensimmäisen testin tein piinapäivänä 4 eli sunnuntaina, vaikka tietysti tiesin, että se on liian aikaista. Muutamalta olin kuullut, että he olivat saaneet ensimmäisen plussansa jo pp 5, mutta koska minulla oli 8 raskaustestiä ja vitospäivänä aloittaminen olisi vienyt vain 7, päätin aloittaa jo nelospäivänä 😀

Siihen testiin en tietenkään saanut mitään, koska oli niin kovin aikaista. En kuitenkaan siitä vielä pettynyt, koska tiesin, että pp4 ei käytännössä voi saada positiivista. Ja minulla oli jostain syystä tunne siitä, että nyt onnistuttiin – olin vitsaillut pitkin viikoa miehelleni, että en esimerkiksi voi nousta sohvalta ja hakea puita, koska olen raskaana. 😀

Piinapäivänä 5 tein testin, jossa oli omasta mielestäni aivan haalean haalea pieni viiva. Tuijottelin sitä joka katselukulmasta ja joka valossa, ja näytin miehellekin, mutta hän ei nähnyt mitään. Jotenkin silti tiesin, että kyllä minä oikein näin. Siksi odotin erityisen innokkaana piinapäivän 6 testiä, koska silloin kai jo pitäisi näkyä jotain. Ja kuinka ollakaan, testitikkuun piirtyi haalea toinen viiva – haalea, mutta silti aivan selvä toinen viiva. On hyvin vaikea selittää niitä tunteita, joita toisen viivan näkeminen aiheutti. Olen vuosia miettinyt, miten reagoin siihen näkyyn, mutta kun se tilanne tuli todella eteen… tuijotin vain tikkua ja hymyilin typeränä. Tällä kertaa mieskin näki viivan, mutta varoitti intoilemasta liian aikaisin. Yleensä minä olen meistä kahdesta se pessimisti tai realisti, ja mies optimisti, mutta valitettavasti vuosien epäonnistuminen on saanut nakerrettua hänenkin luottoaan hyviin asioihin.

Olin koko työpäivän aivan pilvissä, ja karkasin tuijottelemaan testin kuvaa puhelimesta tunnin välein. Mitä pidemmälle iltapäivä eteni, sitä enemmän aloin miettiä, että mitä jos tämä olikin joku virheellinen testi, tai viivanpaikka? Silti kävin kurkkimassa laskureista, että mikä meidän muksun laskettu aika olisi (marraskuun lopussa).

Tänään, eli PP7 tein jälleen testin, ja sitä ei voi kyllä enää pitää haamuna eikä varsinkaan minään viivanpaikkana. Se on aivan selkeä, punainen toinen viiva. Tänään olen miettinyt paljon sitä, miten hassuun väliin tämä nyt sitten lopulta tapahtui, kun juuri vaihdoin työpaikkaa ja nykyinen tekijä eläköityy, ja hehkuttaa eläkkeen myötä koittavaa vapauttaan. Ja minä mietin, että jos tämä raskaus menee loppuun saakka, niin saat varmaan palata vapaudeltasi takaisin töihin jo loppuvuodesta 😀 Yritän samaan aikaan muistaa sen, etten saisi innostua liikaa, koska tässä vaiheessa ihan mitä tahansa voi tapahtua, mutta toisaalta sen, että uskaltaisin sallia itselleni iloitsemisen ja tulevaisuuden pohtimisen, nyt kun viimein saatiin tällainen onnistuminen. Tällä nuoralla on tosi vaikea tasapainoilla…