En tiedä miksi edes hetken kuvittelin, että nyt olisimme voineet onnistua. Aiempaa postausta lukiessani tunnen oloni todella tyhmäksi. Ei olisi pitänyt innostua, koska milloin viimeksi olen lapsihaaveeseen liittyen saanut onnistumisia kokea? Ensin 1,5 vuotta tuloksetonta yrittämistä, sitten aukkarissa tukkeutuneet munanjohtimet, sitten liian aikainen punktio jonka tuloksena ”kooltaan alakanttisia” munasoluja, joista yksi toisensa jälkeen karsiutui pois, ja kaksi siirtokelpoista alkiota valuivat suoraan pönttöön. Nyt vielä kaiken kruununa polin henkilökuntavajeen vuoksi seuraavaa käyntiä saa odottaa helmikuulle saakka, ja siitäkin käynnistä menee melkein kolme viikkoa, että pääsee aloittamaan uuden hoitokierroksen.

Tunnen tällä hetkellä oloni niin epäonnistuneeksi. Ihan kaikessa. Olen niin turha, niin tarpeeton, niin totaalisen epäonnistunut. En saa edes sitä raskauden ja äitiyden helpointa osuutta onnistumaan, ja olen tuomittu jatkossakin vain seuraamaan vieressä, kun ystävät, kaverit, kollegat ja vertaistuet hehkuttavat kahta viivaansa ja iloitsevat raskaudestaan. Ja minä kuihdun vieressä pois, katselen ja esitän olevani iloinen, pakotan hymyn kasvoilleni vaikka edes sekunniksi. Ja sen jälkeen hautaudun jonnekin syvälle, jonnekin josta minua eivät enää toivonpilkahdukset tavoita. Koska turhaahan se tuntuu olevan, ja joka kerta sattuu vain enemmän kun se sitten viedään pois.

Kuntosalin juoksumatolla hölkätessäni katselin ikkunasta, kun autot liukastelivat sillalla tuoreen jääpeitteen yllättämänä. Katselin heitä ja ajatukseni veivät minut synkempään paikkaan, kuin missä olen koskaan ollut.