Olin jo pari viikkoa käyttänyt Estradot-laastareita ja viisi päivää Cyclogest-emätinpuikkoja, ja kuudentena päivänä heräsin jännityksen vallassa. Tänään on se päivä. Se syy, miksi olen tunkenut itseeni hormonia joka suunnasta. Pakastetun alkion siirto.

Heräsin hyväntuulisena. Kutkuttava jännitys vilisti jalkapohjissa läpi aamutoimien ja ensimmäisen palaverin. Vilkuilin puhelintani jatkuvasti, koska pelkäsin sitä ikävää soittoa. Sitä, että alkio ei selvinnyt sulatuksesta. Kello läheni puoltapäivää, eikä puhelua tullut, joten aloin jo uskoa siihen, että siirtoon todella päästään tänään. Viimeisen puoli tuntia tuottavuuteni töissä oli heikkoa, kun minuutin välein vilkuilin kelloa, että joko, joko, joko. Kun tietokoneen kello vaihtui osoittamaan 12:30, lukitsin näytön, hain takkini ja liidin ulos avokonttorista kohti parkkipaikkaa. Ajelin hyväntuulisena, iloisena, jännittyneenä, toiveikkaana, eikä mikään määrä ruuhkaa saanut minua ärsyyntymään, vaikka olenkin krooninen tieraivoaja. Mietin vain, että tänään minua ei voi mikään ärsyttää. Tätä päivää ei voi mikään pilata.

Kaarsin polin eteen ja silmäilin parkkiruutua. Koko tienvierusta oli tupaten täynnä, eikä vapaita ruutujakaan näkynyt. Kävin varalta kiertämässä yhden parkkialueen, ja olin jo valmistautunut lähtemään kauemmas parkkiin, kun yhtäkkiä nenäni edessä olikin tyhjä ruutu. Siitä, missä äsken oli ollut aivan täyttä, oli 30 sekunnin kierrokseni aikana vapautunut ruutu. Ja täydelliseltä paikalta.

Pysäköin, sammutin auton ja istuin hetken. Hengittelin ja hengittelin, mutten voinut estää hymyä karkaamasta suupieliini. Oli jotenkin niin toiveikas olo.

En olisi joitain vuosia sitten uskonut raskaaksi tulemisen olevan sitä, että istuu hormoni- ja lapsettomuuspolin edessä pysäköidyssä autossa silmät kiinni, jalat jännityksestä täristen ja toistelee mielessään pakonomaisesti, että hyvin se menee, hyvin se menee, hyvin se menee, nyt on meidän vuoro, nyt on meidän vuoro, nyt on meidän vuoro. En normaalisti usko manifestoinnin voimaan, mutta kuin varkain se on löytänyt tiensä jokapäiväiseen ajatustyöhöni. Ei tästä kaikesta koskaan lukenut terveystiedon tai biologian oppikirjoista, saati sitten kuullut kahvipöytäkeskusteluista. Raskaaksi tulemisenhan piti olla sitä, että yhdessä tehdyn päätöksen myötä jätetään ehkäisy, harrastetaan seksiä milloin vaan ja sitten yhdessä jännitetään ja lopulta iloitaan raskaustestin äärellä. Ei se tällaista pitänyt olla. Tämän alkion isä ei ole edes kymmenen kilometrin säteellä, kun minä tulen (teknisesti ottaen) raskaaksi.

Mutta tämäkään ajatus ei saanut mieltäni maahan. Tämä on meidän polkumme. Jollakin on tavanomaisempi, meillä tällainen. Polun spekseillä ei olisi minulle mitään väliä, kunhan se vain tuottaisi toivotun lopputuloksen. Ja kyllä se tuottaa. Minä tulen raskaaksi. Minä tulen raskaaksi. Minä tulen raskaaksi. Tämä alkio tarttuu kiinni, raskaus alkaa ja päättyy synnytykseen ja terveeseen lapseen ensi kesän lopulla. Niin sen on oltava, koska niin minä manifestoin.

Nousin autosta ja astuin tutuksi käyneeseen odotushuoneeseen. Kello näytti 6 minuuttia vaille omaa toimenpideaikaani…. kun puhelin soi. En voi edes kuvailla sitä myllerrystä, joka kävi mielessäni ja syvällä vatsassani kun tuijotin puhelimen näytöllä näkyvää numeroa. +358 40 9235741. Ei voi olla, että nyt ne soittaa, että alkiolle kävi jotain. Nousin penkiltä ja suuntasin ulko-ovea kohti ihan siltä varalta, että joutuisin ikävien uutisten myötä säntäämään muualle itkemään. Vastasin kliseisesti tärisevin käsin ja tärisevällä äänellä. ”Haloo..?” ”Pohjola-Vakuutuksesta Tuula soittaa hei! Tämä puhelu tallennetaan laadunvalvonnallisista syistä…” Tuntui, etten ymmärtänyt sanaakaan, mitä Tuula minulle puhui ja mietin vain, että onko meidän alkio jotenkin Pohjola-Vakuutuksen piirissä? Viimein porautui tajuntaan, että tämähän oli vain jotain universumin suurta pilaa (joka jälkikäteen ajateltuna oli oikeastaan ihan hauska) eikä huonoja uutisia rakkaasta alkiostamme. Tällaisessa tilanteessa paatuneena ateistinakin on pakko myöntää, että ihan kuin joku olisi seurannut tilannetta ja päättänyt vähän keventää tunnelmaa.

Änkytin Tuulalle, että olen juuri sairaalalla enkä ehdi puhua vakuutuksista, kun oma numeroni ilmaantui taululle. Hyvästelin Tuulan, menin toimistoon ja nauroin hoitajan kanssa, miten uskomaton ajoitus soittajalla olikaan. Todistin henkilöllisyyteni ja palasin odotushuoneeseen, kunnes ihan hetken kuluttua minut kutsuttiin huoneeseen numero 10. Olin ollut täällä huoneessa kerran aikaisemminkin, ja sillä kerralla rakko oli niin äärettömän täynnä, että seisoin päälläni ja tanssahtelin koko matkan toimenpidepöydälle ja koko toimenpiteen ajan olin varma, että lasken alleni. Tällä kertaa en ottanut täyden rakon ohjeistusta niin tosissani, vaan vessahätä oli hyvinkin siedettävällä tasolla.

Henkilökunta kertasi alkion tilanteen ja kertoi sen alkaneen jakaantua vimmatusti kun oli huurteesta päässyt. Ilman housuja hilluen varmistin luukun toisella puolella olevalle henkilölle oman henkilöllisyyteni, ja sitten päästiinkin toimeen. Kohtu ja katetri saatiin tällä kertaa näkyviin todella helposti, mutta viime kerran myötä varautuneena suljin silmäni ja keskityin hengittämään. Viime kerralla toimenpide kesti tosi pitkään ja oli kivulias raskaan painelun ja pakottavan vessahädän vuoksi, joten ajattelin tämän kerran olevan samanlainen. Luukulta kuului nimeni uudelleen, ja tästä meni ehkä 30 sekuntia kun pöytää alettiin nostaa. Jäin siihen makaamaan silmät kiinni, kunnes minulle sanottiin, että ”noniin, valmista tuli, voit nousta!”. Hämmentyneenä nousin ja varmistin, että onko se siis nyt siellä. On se. Nousin, puin ja sain onnentoivotuksien lisäksi mukaani kirjekuoren, jonka sisällä olevalla kirjeellä ilmoittaisin raskaustestin tuloksen heille tilastointia varten. Gonapeptyl-pistokselle sain aikatauluksi ”joskus huomisen aikana”.

Etsiessäni ovenavausnappia onnistuin vielä sammuttamaan huoneesta valot, ja naureskelin itselleni koko matkan autolle. Oikeastaan nauroin iloista, hyväntuulista naurua ihan vaan siksi, kun kaikki oli mennyt niin nappiin. Eihän tässä voi kuin onnistua?

Käynnistin auton ja mietin, että tästä minä tulen sitten raskaaksi. Ja kappale, joka alkoi soimaan, oli nimeltään Yes, joten otin senkin hymyillen ja luottavaisena vastaan. Hyvä tästä tulee.
Suorastaan liu’uin pitkin moottoritietä takaisin työpaikalle, hymyilin salaista onneani koko päivän ja työpäivän jälkeen miestä odotellessani kävin ostamassa meille kaupasta pienet munkinreiät, juhlan kunniaksi. Olin niin iloinen.

Siirtoa seuraavana päivänä pistettiin Gonapeptyl, aika illasta, koska aiempi mahdollisuus olisi ollut jo kuuden aikaan aamulla, ja pidin sitä hieman aikaisena siirron ajankohtaan nähden.
Viime yönä näin unta, että tein raskaustestin ja siihen piirtyi neljä viivaa. Olin NIIN raskaana, ettei kaksi viivaa riittänyt. Toivotaan, että se oli enneuni. <3