Suunnittelukäynnin jälkeen kaikesta tuli yhtäkkiä niin kovin todellista. Vaikka en ole luonteeltani mikään kontrollifriikki, vaan oikeastaan aika rento ja rauhallinen, niin viime päivinä olen enenevissä määrin kokenut ahdistusta tästä kaikesta. Tuntuu, että oma keho on yhtäkkiä luovutettu lääketieteelle eikä itsellä ole oikeastaan enää mitään sanomista mihinkään. Lapsenteko on nyt virallisesti muuttunut intiimistä ja kutkuttavasta yhteisestä salaisuudesta kymmenen ihmisen operaatioksi jossa saan jatkuvasti laskea housujani vieraiden edessä ja kiemurella ultraäänipuikon kovakouraisen kosketuksen alla. Katson ja kuuntelen vieressä kun hoitaja ja puoliso puhuvat minun pistämisestäni ja siitä, että puolison pitää kuljettaa minut autolla kotiin punktion jälkeen, koska minut lääkitään sellaiseen tilaan, etten saa koko vuorokauteen koskeakaan auton rattiin. Minulle tehdään kaikkea, minä en itse tee mitään. Minun käteni ovat nyt virallisesti irti ruorista, enkä voi kuin viikata pikkuhousuni lääkärin penkille ja tuijotella kattoon kerta toisensa jälkeen. Tuntuu, että menettää kontrollin ja päätäntävallan itseensä.

Kaikki tämä siitäkin huolimatta, että olen itse valinnut hakeutua hoitoihin, jopa vielä aiemmin kuin puoliso olisi halunnut, ja minä itse valitsin aloittaa ensimmäisen hoitokierron heti, viikon päästä siitä kun ensimmäisen kerran edes piikeistä ja pistoksista ja hoitopolusta minulle kerrottiin. Joo, minulla on ollut epäilykseni lapsesta ja omasta äitiydestäni, eivätkä ne aivan täysin ole vielä mihinkään poistuneet, mutta kuitenkin päässäni ja sydämessäni alkaa voittaa se vaihtoehto, että kyllä tässä ihan oikeaan suuntaan ollaan menossa. Kuuntelin itseäni yksi päivä, kun huolehdin miehen pyykinpesusta ja haavanhoidosta, ja keittelin hänelle kanakeittoa töihin evääksi ja mietin, että onhan minussakin näköjään tällainen huolehtiva ja hoivaava puoli. En vain ole aiemmin tajunnut, että se sama hoivavietti jalostuu sitten lapseen, vaikka nyt lapsettomana se onkin lähinnä tuollaista rakkaasta aikuisesta huolehtimista ja tämän hemmottelua. Onko kukaan oikeasti valmis äidiksi kun itse tulikoe alkaa? Eiköhän se ole kuin luistelu. Ensin se tuntuu aivan mahdottomalta; miten noilla kapeilla raudanpalasilla voi pysyä tasapainossa ja liidellä menemään satuttamatta itseään ja muita? Alun kompuroinnin jälkeen joskus toivottavasti kuitenkin huomaa, että tässähän tämä sujuu. Ja että sitä itse tekemistä ja suoritusta ei ole joutunut aktiivisesti miettimään pitkään aikaan, vaan suuret linjat alkavat jo tulla selkäytimestä.

Olen nyt tilannut ensimmäisen kynän Gonal-F:ää lähiapteekkiini ja toisen kanssa joudutaankin kikkailemaan mikäli menkat alkavatkin päivän etuajassa. Olemme tosiaan reissussa pe-su, ja menkkojen kuuluisi aikataulun mukaan alkaa sunnuntaina. Tällöin voisin kotiin palattuamme maanantaina hakea lähiapteekkiini tilaamani Gonal-F:n ja aloittaa pistot illalla. Jos menkat kuitenkin päättävät alkaa jo lauantaina, joutuisin aloittamaan pistokset sunnuntaina reissun päällä/juuri kotiin saavuttuamme myöhään illalla, joten olen soitellut reissukohteen apteekkeihin ja tiedustellut yhden Gonalin varaamisesta hyllyyn ihan hätätapauksen varalta. Täytyy soittaa vielä torstaina tai perjantaina ja varata se itselleni, niin pääsen sen sitten lauantaina tai sunnuntaina noutamaan. Avaamatonta Gonaliahan pitää säilyttää jääkaappilämpötilassa, mikä on siis yksi suurin syy tähän säätöön, mutta avaamisen jälkeen tasainen huoneenlämpö on ok. Omalla annostuksellani yksi kynä kuluu viidessä päivässä, ja valmistajan lupauksen mukaan aine säilyy huoneenlämmössä 28 päivää, joten mitään hätää ei sen jälkeen säilymisen suhteen enää ole.

Selailin tänään netistä jotain täytettävää ivf-päiväkirjaa valmiilla kysymyksillä ja otsikoilla, koska haluaisin tästäkin matkasta jotain konkreettista muistoa itselleni. Suomenkielisiä en löytänyt yhtään ja jenkeista ja Australiasta tuleville olisi varmaan parin-kolmen viikon toimitusaika. Ehkä olen optimistinen, mutta mitä jos saan kirjan sen jälkeen, kun olen jo saanut sen plussan? Ehkä jatkan tänne raportointia, ja sitten jossain vaiheessa tiivistän tuntemukset kansien väliin omaan kirjahyllyyni.