Kammottava aukiolotutkimus
Kävin pari päivää sitten aukiolotutkimuksissa. Olin etukäteen lukenut siitä vähän; en niitä pahimpia kauhutarinoita, mutta kuitenkin sen verran, että tiesin suurinpiirtein mitä odottaa. Lähdin tutkimuksiin tosi kepein mielin, koska olin jo kahdessa aiemmassa ultraäänessä kuullut, ettei ainakaan näy mitään tukoksia tai mitään muutakaan epänormaalia missään osassa lisääntymiselimiä. Istuskelin autossa parkkipaikalla samalla ollen palaverissa, söin pientä evästä alle ja otin suositellut lääkkeet noin tuntia ennen toimenpidettä. Kävelin aamuauringossa polille ja odotushuoneeseen, mutta vastaanottoaikani tuli ja meni, ja aloin jo hermoilla, että olenko oikeassa paikassa ja vaikuttavatko lääkkeet vielä, vaikka ollaan näin kovasti myöhässä. Viimein, melkein puoli tuntia myöhässä, pääsin toimenpidehuoneeseen.
Juttelin lääkärin kanssa pikaisesti parkkiajasta ja aikataulun kiinni kuromiseksi hän pyysi minua jo riisuutumaan ja istumaan tutkimuspöydälle, kun hän vielä tarkasti meidän viime käynnin kertomusta. Istuuduin jo totutusti alas, lääkäri kävi lyhyesti läpi mitä hän tekee milläkin välineellä ja käänsi näytön minuun päin, jotta voisin itsekin katsoa toimenpidettä näytöltä. Hän totesi minulla olevan taaksepäin kallistunut kohtu. Hän asetti spekulan ja katetrin, ei mikään kiva tunne, mutta tästä selvisi puremalla hammasta.
Kun hän alkoi laskea suolaliuosta ja ilmaa, koko homma muuttui ihan sekunneissa. Alavatsan valtasi yhtäkkiä jomottava, valtava kipu ja paine, ja jouduin heti laskemaan pääni sängylle ja jättämään näytön lääkärin katseltavaksi. Hengittelin sisään ja ulos, puristin käsiä nyrkkiin, hengittelin ja hengittelin. Mietin, että tämä sattuu aivan helvetisti, mutta jos kipu pysyy tällä tavalla tasaisena, kestän kyllä. Vaan jostain takavasemmalta iskikin yhtäkkiä kylmä hiki ja pahoinvointi. Tuntui, että kaikki veri pakeni päästä ja käsiä, jalkoja, kasvoja ja oikeastaan koko kehoa alkoi pistellä ja puuduttaa. Ikään kuin kirjaimellisesti kaikki verenkierto olisi lakannut, enkä saanut enää esimerkiksi käsiä puristettua nyrkkiin tai avattua vaan käsi oli ihan tönkkö ja pisteli ympäriinsä. Heiluin ihan tajuttomuuden rajamailla ja kuulin aivan kuin jostain kaukaa seinän takaa lääkärin puhuvan, että ei saa nestettä ja ilmakuplia liikkumaan ollenkaan munanjohtimiin. Hän poisti instrumentit ja nousi tarkastelemaan vointiani.
Lääkäri poisti kasvomaskini, jotta sain paremmin happea, ja sanoi minun olevan aivan kalpea. Hän pyysi katsomaan häntä silmiin, mutta en kertakaikkiaan saanut kohdistettua katsettani ja olin aivan varma, että vintti pimenee ihan näillä sekunneilla. Olotila kesti ja kesti, en saanut hengitystä tasattua enkä saanut pistelyn lisäksi mitään tuntemuksia mihinkään raajoihin. Kasvoilla nyki elohiiri joka lihaksessa. Lääkäri siirtyi luvan kysyttyään sanelemaan toimenpiteen tiedot ylös ja minä hengittelin rauhassa, kuunnellen lääkärin sanelua jostain kaukaa. Hiljalleen sormet alkoivat liikkua, hengitys tasaantui, sain katseen kohdistettua ja pääsin jopa nousemaan ylös tuolilta. Väri palasi kasvoille ja suolaliuos valahti reisille, kenkien pukemisessa oli yllättäviä haasteita kun silmän ja jalan koordinaatio ei vielä pelannut täysillä.
Lopputulema oli siis se, että joko munanjohtimet olivat aivan täydessä krampissa tai sitten kokonaan tukossa. Lääkäri ei saanut tippaakaan vettä tai ilmaa liikkumaan niihin. Keskustelimme hetken siitä, mikä mahdollisen tukoksen on voinut aiheuttaa, muttemme keksineet mitään syytä sille. Lääkäri totesi, että jos tukos on, niin se tarkoittaisi sitä, etten voi raskautua luomuna mitenkään, ja tämän myötä myös inseminaatiohoidot jätetään väliin. Hän kertoi, että pääsemme etenemään suoraan ivf-hoitojen suunnitteluun kesän jälkeen. Hän lohdutti, että inseminaation onnistumisprosentti on lopulta kuitenkin niin kehno, ettei sen menettämistä kannata harmitella. Lisäksi hän totesi, että verikokeiden, ultran ja hormonien perusteella minulla on hyvin toimivat munasarjat ja hyviä munasoluja, miehellä puolestaan hyvä sperma joten ivf-hoitojen onnistumisodote on oikein hyvä.
Tiedustelin, voisiko tutkimusta tehdä uudelleen esimerkiksi kevyessä sedaatiossa, jotta selviäisi varmasti, että oliko kyseessä kramppi vai tukos. Lääkäri sanoi, että saan sen tutkimuksen jos haluan, mutta hän ei näe siitä mitään hyötyjä. Koska jos munanjohtimet ovatkin auki, emmekä silti ole tulleet 1,5 vuoden yrittämisen jälkeen raskaaksi, olisivat hoidot joka tapauksessa seuraava vaihtoehto. Ja jos ne ovat tukossa, sillä tiedolla ei käytännössä tee mitään, koska olisimme joka tapauksessa menossa sinne ivf-hoitoihin.
En oikein tiedä, mitä tunsin tai mitä ajattelin sen käynnin jälkeen. Toisaalta, kun tässä on näin pitkään yritetty, oli tällaiseen jo voinut varautua eikä tuomio itsessään tullut järkytyksenä tai yllätyksenä. Eniten jäi kaivelemaan, että jos kyseessä on tukos eikä kramppi, niin mistä ihmeestä se voisi johtua. Toisaalta tuntui aika kylmäävältä, etten voisi koskaan raskautua luomuna, ja toisaalta harmittaa etten käynyt aukkarissa jo aiemmin, kun sitä yksityiseltä suositeltiin. Ollaan hukattu aikaa monta kuukautta ihan turhaan. Olen jostain syystä alusta saakka tuntenut, että raskautuminen ei onnistu ja minähän puhuin innokkaalle miehelle ihan ekoista kierroista alkaen, että kaikki eivät raskaudu luomuna ja voi ihan hyvin olla, että me joudutaan hoitoihin. Vaikka minulla ei siis ole ollut mitään oireita tai mitään, mikä olisi antanut aihetta epäillä meidän onnistumista. Jotenkin sen vaan olen takaraivossani tiennyt, ja enhän ole edes tehnyt raskaustestejä kuukausiin, koska olen vain tiennyt, ettei meillä tärppää. En ole mitenkään jinxannut asiaa tai manifestoinut epäonnistumista, mutta olen vain tuntenut ja tiennyt sen.
Toisaalta taas näistä ivf-hoidoista minulla on tosi hyvä tunne. Todella hyvä, luottavainen fiilis, ja kaiken tuon aukkarihirveyden jälkeenkin hymyilin koko loppupäivän ja koin suurta helpotusta ja malttamatonta jännitystä. Tuli sellainen olo, että meidän raskautuminen on vain viikoista kiinni. Toivotaan, että tämäkin tunne pitää paikkansa.
Miehen suhtautuminen asiaan oli tosi ihana. Hänellä ensimmäinen reaktio oli varmistaa, että voin ajaa kotiin ja että miten voin, tai voisiko hän jotenkin olla avuksi. Sen jälkeen hän harmitteli, että tämä prosessi tulee minulle niin raskaaksi, kun tämän tutkimuksen lisäksi tulee kaikkea piikitystä sun muuta eikä hän voi tehdä mitään. Kotiin tultuaan hän halasi minua monesti ja hellyyttävästi kehui, kuinka reipas ja rohkea olin tänään ollut. Eihän siinä voinut kuin miettiä, että miten hyvän miehen onkaan löytänyt.