Nyt voi oikeasti sanoa, että viimeisiä viedään. Preglife määrittelee, että raskaudesta on nyt 91,1 % takana, ja päiviä on jäljellä enää 25.

Valtaosa raskaudesta on mennyt ilman vaivoja tai kipuja, ja meni pitkälle kolmanteen kolmannekseen, että tunsin tai tunnistin harjoitussupistuksia. Nekin olivat pitkälti vain sitä, että tuntui oudolta ja vatsa kovettui hetkeksi. Nyt viimeisinä kahtena päivänä olen saanut esimakua kivuliaammista supistuksista. Ensimmäinen tuli, kun olin ravintolan vessassa ja olin pukemassa sukkahousuja takaisin päälle. Tai no, luulen tämän alkaneen jo siitä että tuli heräte mennä vessaan, kun vatsassa tuntui oudolta. Kun siinä puin sukkahousuja, iski yhtäkkiä vatsaan ja oikeastaan koko keskivartaloon kiristävä kramppi, jonka myötä en oikein voinut suoristaa itseäni mutta kumartuminenkaan ei tuntunut kivalta. Tuntemusta on vaikea kuvailla, koska en mieltäisi sitä kivuksi siksi, että jos en olisi ollut raskaana, en olisi kiinnittänyt tuntemukseen sen kummemmin huomiota. Olisin vain odotellut hetken, että kramppi helpottaa. Toisaalta tuntemus oli niin selvä, että tuli heti mieleen, että tämä taitaa olla supistus.

Tätä edelsi paljon kävelyä ja muuta rasistusta, kun ramppasimme katuja ees taas etsien sopivaa ruokapaikkaa, ja wc-tilatkin olivat portaiden päässä, joten ajattelin, että nyt vaan vähän iisimmin loppuilta. Olen käynyt paljon uimassa ja käynyt siellä pilateksessa, ja ne eivät ole aiheuttaneet tuntemuksia, mutta kävelylenkkien jälkeen on ollut aikaisemminkin hieman tukala olo, joten yhdistin tuon supistuksen ihan vaan rasitukseen.

Kuitenkin eilen kun kävin saunassa ja tulin suihkuun, iski samanlainen kiristävä tuntemus enkä saanut lattialle pudonnutta shampoota nostettua. Tällä kertaa ei ollut ollut mitään rasitusta, jota voisi syyttää, koska olin kirjaimellisesti istunut sohvalla, siirtynyt saunan alalauteelle (eli en edes kiipeillyt ylös) ja astunut siitä kaksi askelta suihkun puolelle. Siksi tällä kertaa iski ihan jännitys, että jestas sentään, mua oikeasti supistaa ilman mitään provokaatiota!!!

Viikkoja laskettuun aikaan on siis enää 3,5 ja työpäiviä neljä kokonaista ja yksi vajaa. Jos rupeaa liikaa miettimään, miten lähellä synnytys on, pyyhkäisee koko vartalon läpi sellaiset kauhunsekaiset kylmät väreet. Itse supisteluvaihetta en pelkää, koska käsitykseni mukaan kipu on niin sanotusti tasaisempaa ja hallitumpaa (vaikkakin kovaa), mutta ponnistusvaihe kyllä jännittää. Olen tehnyt ja teen synnytykseen saakka repeytymisten estämiseksi sen minkä voin, mutta oikeastaanhan siinä ei lopulta voi kuin toivoa parasta.

Kaiken kaikkiaan olen yhä voinut niin epäilyttävän hyvin, että nykyään jo huvittaa kun vaikka oma äiti soittelee ja kyselee, että nyt oot varmaan jo joutunut ottamaan sen tukivyön käyttöön ja puheiden perusteella tässä vaiheessa pitäisi olla jo tosi kurja olla. Juttelin juuri puolison kanssa, että ehkä olen keskivartalopainotteisena päärynävartalona tottunut siihen, että keskivartalon täytyy kantaa enemmän kuormaa, ja juuri ennen raskautumista laihduin monta kiloa, niin kilomääräisestikään kropalla ei ole kauheasti enempää kannettavaa, kuin ei-raskaana oli korkeimmassa painossani. En tiedä vaikuttaako yhä se, että kohtu on taaksepäin kallellaan, vai onko se jo suoristunut, mutta vatsakaan ei tunnu eikä näytä sellaiselta terävästi ulkonevalta, vaan on tuollainen maltillinen kumpu. Odotan alkuviikon neuvolaa mielenkiinnolla nähdäkseni, mihin sf-mitta on muuttunut. Ensimmäisessä mittauksessa se oli reippaasti yli käyrien, toisella mittauksella täsmälleen käyrällä ja viime mittauksella (kolme viikkoa sitten) jo alle käyrän, mutta näiden kahden viimeisen mittauksen välillä vaihtui mittaaja joten ne eivät ole täysin vertailukelpoisia. Vatsa tuntuu jotenkin muiden vatsoja pienemmältä, joten veikkaan, ettei sf ole ainakaan yli käyrän nytkään.

Paino on käytännössä sama, kuin oli viime neuvolakäynnilläkin. Silloin neuvolassa mitattiin paino 97,4 kg (joka tuntuu aivan hirveän suurelta, en ole koskaan painanut näin paljon) ja tänään aamulla kotivaa’alla käydessäni lukema oli 97,5 kg. En ole ainakaan tarkoituksella syönyt vähemmän tai tarkkaillut kaloreita, mutta toisaalta olen uinut nyt jopa kolme kertaa viikossa ja kai se oma kulutuskin alkaa nyt nousta viimeisiä viikkoja kohden. Vaikka tuo lähelle 100 kiloa tuntuu numerona tosi inhottavalta, niin samaan aikaan sillä ei oikeastaan ole ihan hirveästi väliä. Kotivaa’alla sille sokeutuu, ja vain neuvolassa jotenkin vähän hävettää olla näin painava. Mutta olen kuitenkin pystynyt ajattelemaan pääasiassa niin, että tämä on nyt vain numero ja nousulle on hyvä syy, ja oikein pahoina päivinä mietin, että vauva painaa tuosta x kiloa, istukka x kiloa, verimäärä x kiloa, lapsivesi x kiloa ja niin edelleen.

Harmitti muuten, kun ystävä kertoi saaneensa taannoin keskenmenon. Luulin, että oman polkuni myötä olisin jo oppinut sensitiiviseksi ja osaisin ne taikasanat, mutta suustani pääsi kaikkea typerää ja kotona oikein hävetti. Olin siis se klassinen ”no mutta sehän on kuitenkin hyvä merkki, että raskaus on saanut alkunsa (vahingossa), vaikka menikin kesken”. Toinen älynväläys taisi olla, että ”nyt ainakin tiedätte, että haluatte lapsen”. Että voi ihminen olla tyhmä… Toki tämä ystävä on nimenomaan siinä tilanteessa, ettei ole ollut ”tekemässä” lasta vaan on ollut hyvin epävarma asiasta, mutta silti, harmitti että puhuin noin typeriä. Sentään sanoin, että tilanne on tosi kurja ja harmittaa hänen puolestaan kovasti. Toisaalta itselläni ei ole mitään kokemusta keskenmenoista, niin ehkä senkin puolesta oli vaikea löytää oikeita sanoja. Kun itse aidosti ajattelin monta kuukautta, että alkaisipa raskaus edes hetkeksi niin edes tietäisi, että ylipäänsä pystyy tulemaan raskaaksi.