Viimein on menty ohi syyskuun ja aloitettu repaleinen lokakuu. Viikot vaihtuvat niin kalenterissa kuin raskaussovelluksessakin, ja tänään aamulla sen mukaan laskettuun aikaan on enää 53 päivää jäljellä. Työpäiviä on tämän päivän jälkeen enää 24, joka tuntuu lukuna vähältä, mutta viikkoina kamalan pitkältä ajalta. Vielä yli kuukausi koneen ääreen raahautumista, kun ei kuitenkaan oikeastaan enää jaksaisi kiinnostaa. Huomaan ajattelevani aina kutsun uuteen palaveriin saadessani, että kannattaakohan tähänkään enää mennä. Toistaiseksi olen mennyt kaikkiin.

Vertaistuki on vähentynyt, kun yksi ryhmä kai hajosi alaryhmiin ja hiljeni eikä yksi ryhmä isosta alkuinnostuksesta huolimatta ota tuulta alleen. Ryhmästä puolet ovat hiljaa, eivätkä koskaan satu pääsemään yhteisiin tapaamisiin, sovittiin niistä sitten päivää tai kolmea viikkoa etukäteen. Yksi ryhmä on, ja se koostuu myös ivf:llä raskautensa alulle saaneista, ja meillä kaikilla on laskettu aika muutaman viikon sisään toisistamme. Toisaalta olen huomannut, etten oikeastaan tätä ryhmää enempää kaipaakaan nyt juttuseuraa. Siellä on ihana tunnelma, ei draamaa, ja se pidettiin onneksi riittävän pienenä jotta pystyy oikeasti tutustumaan jäseniin. Vaikka olen lähtökohtaisestikin erakkouteen taipuvainen, niin huomaan kyllä itsessäni sen, että loppuraskautta kohden alan kääntyä sisään päin ja haluta olla keskenäni ja rauhassa. On ihana nähdä kavereita, mutten tällä hetkellä erityisesti kaipaa sitä, kun olen yksin.

Minulle pidettiin babyshowerit aivan täytenä yllätyksenä. En oikeasti osannut aavistaa, että ne pidetään, eli kyse ei ollut siitä etten osannut aavistaa ajankohtaa. Olin menossa kahden kaverin kanssa syömään, kuten monesti mennään, ja vastassa olikin muitakin kavereita ja vaippakakku. Tuli tosi ihana, nähty ja huomioitu olo tuosta eleestä. Vauvasta ja kaikista hankinnoista puhuminen tuntuu oudolta, koska olen aina vierastanut sitä että raskaana oleva tai jo lapsensa saanut nainen ei osaa puhua mistään muusta kuin lapsestaan, ja kavereidenkin (etenkin syystä tai toisesta lapsettomien) kanssa kerrataan kuulumisten ja aikuisten keskustelun sijaan aina vaan vauvan kakan väriä tai hampaiden lukumäärää. Vaikka olen itsekin siinä tilanteessa, niin edes muiden raskaana olevien kanssa vauvajutuista hössöttäminen ei tunnu lainkaan omalta. Toisaalta oli ihanaa, kun joku kysyi ja uteli ja oli kiinnostunut.

Nyt on tosiaan 53 päivää laskettuun aikaan, mutta monen muun tavoin toivon, että vauva syntyisi pikkuisen aikaisemmin. Tai että ei ainakaan menisi yliajalle. Pari viikkoa sitten neuvolalääkärissä sain syntymän aikaiseksi painoarvioksi 3,6 kiloa. Itse olin syntyessäni 3,2 kiloa ja mies 3,6 kiloa, joten tyttövauvan olisi voinut olettaa saavan aavistuksen pienemmän painoarvion. Vauvasta on pariin otteeseen sanottu, että on hieman viikkojaan suurempi, ja tämän myötä toivoisin, että vauva olisi tämän myötä valmis myös syntymään joitain päiviä ennen laskettua aikaa eikä kasvaisi jättisuureksi laskettuun aikaan. Toivon ihan äärettömän paljon, että saan synnyttää alateitse, eli sektio on aivan vihoviimeinen vaihtoehto minulle.

Viimeisen kuukauden aikana vatsa on pullahtanut kunnolla esiin ja tuntuu aika isolta jo. Sängyssä kääntyminen, pilateksessa taivuttelu, kenkien solmiminen sun muu alkaa jo tuntua aika ähkimiseltä, vaikka onhan tässä tosiaan vielä 7,5 viikkoa aikaa kasvaa! Oma paino myös ahdistaa, koska olin jo ehtinyt vähän tottua sen tarkkailuun neuvolaterkkani kanssa, mutta sitten tämä vaihtoi työpaikkaa ja nyt joudun loppuajan käymään ihan uudella tyypillä. Harmittaa. En ole nyt toviin käynyt vaa’alla, mutta olen aika varma, että pian ylitetään raja, jonka yli en ole koskaan aikaisemmin mennyt. Se tuntuu aivan hirveän pahalta.

Olen myös käynyt neuvolapsykologilla kaksi kertaa purkamassa asioita. Se on siinä hetkessä tuntunut epämukavalta, mutta jälkikäteen olo on ollut kevyt ja mieli hyvä. Sama kuin pilateksen kanssa!