Eilen oli jännittävä päivä.Olin käytännössä plussasta saakka tuskaillut sekä instagramissa että miehen kanssa että vertaistukiryhmissä sitä, kannattaako käydä varhaisultrassa. Toisaalta minua kiinnosti kauheasti, onko siellä mitään, ja ajattelin ultran helpottavan pelkoa tuulimunasta. Toisaalta halusin luottaa siihen, että kaikki on hyvin, enkä voisi ultraamisella estää sitäkään, jos joku olisi pielessä. Mietin ja mietin, kunnes viimein varasin ajan tiistaiaamulle klo 8:15. Tällöin olisi 7+4. Lupasin, etten enää säädä ja pohdi ja jankuta samaa asiaa, vaan odottelen rauhassa tiistaita. Tietenkin sitten maanantaina iltapäivällä sieltä soiteltiin, että aika joudutaan perumaan sairastumisen vuoksi ja uutta aikaa tarjottiin torstaille.

Joten alkoi uusi pohdinta.

Kannattaako enää torstaina mennä, kun siitä ei ole kuin viikko siihen polin ultraan? Se ei ole kuin pääsiäisvapaat ja pari arkipäivää? Onko se ihan rahan haaskausta? Onko se turhaa ramppaamista? Kuitenkin lakon uhka sai minut pohtimaan sitä, että 21.4. ultraani ei välttämättä edes ole, kun käytännössä kaikki perutaan lakkoilun vuoksi. Googlettelin vimmaisesti ja päädyin toisen yksityisen toimijan sivuille, ja varasin ajan tiistai-illalle.

Koko päivän mietitytti, että minkälaisia uutisia ultrasta saadaan. Kun astuimme vastaanotolle, tuntemukset samaan aikaan pahenivat ja helpottuivat. Meidät vastaanottanut kätilö oli niin sydämellinen ja empaattinen, että tuli oikein lämmin ja tervetullut olo. Hetken jopa kävi sellainen tunne, että kaikki on varmasti hyvin. Samaan aikaan siinä raskausoireita ja meidän lapsettomuustaivalta läpikäydessäni kuitenkin jyskytys päässä paheni; mitä jos siellä ei ole mitään, ja minä jaarittelen ummet ja lammet jostain raskausoireista?!

Ikuisuudelta tuntuneen 5 minuutin keskustelun jälkeen päästiin itse ultraukseen. Minua huvitti, kun kätilö varoitteli, että tutkimus joudutaan valitettavasti tekemään alakautta ja että voin riisuutua tässä tai omassa rauhassa vessassa. Voi kuule, niin monta anturia ja käsiparia ja instrumenttia on alakertaan tungettu ja makoiltu lettu levällään niin monen ihmisen edessä, että tämä menee jo ihan rutiinista!

Vaikka olenkin pääpiirteissä erittäin tyytyväinen sairaalamme lapsettomuuspolilta saamaamme palveluun ja hyvin kiitollinen hoidoista, niin kyllä vaan on vissi ero yksityisellä ja julkisella. Koko toimenpiteen ajan tunsin tulevani kuulluksi ja nähdyksi, tiesin koko ajan mitä tapahtuu ja olo oli vakaa ja rauhallinen. Julkisella monesti homma on sellaista häsläystä ja persoonatonta liukuhihnamenoa, että siinä ei ehdi kuin riisua vaatteet, tulla seivästetyksi ja kuulla pari lausetta ultraajalta, jonka jälkeen hän siirtyy naputtelemaan tietokoneelle ja saan käteeni kasan lappuja. Tämä oli hyvin korjaava kokemus, vaikka en missään nimessä voi sanoa mitenkään traumatisoituneeni julkisenkaan käsittelyssä. Silti, oli ihana kokea tämä.

Ultrauspuikko saatiin paikoilleen, ja onneksi meidän pieni nyytti näkyi heti ruudulla, niin ei tarvinnut yhtään jännittää tai odottaa <3 Sykkeetkin jyskyttivät vahvana, ja siinä me sitten tuijoteltiin näyttöä aivan ihmeissään. Siellä se on, ihan oikeasti! Juuri oikean kokoisena viikkoihinsa nähden. Saatiin katsella vauvaa aivan rauhassa, ja kätilö otti mittoja ja kertoili tarkemmin, mitä ruudulla näkyi ja missä mittakaavassa oikein ollaankaan. Sitten saatiin kuunnella hetki sydänääniä! Kätilön mukaan jatkuva tai pitkäaikainen dopplerilla kuuntelu alkuraskaudessa voi käydä raskaaksi vauvan kehittyvälle sydämelle, joten kuunneltiin sykkeitä ihan muutama sekunti, jotka kätilö tallensi, ja joita sitten kuunneltiin loopilla ja otettiin videokin talteen.

Taisin aiemmin kirjoitellakin siitä, kuinka tässä yritysprosessin aikana on jotenkin vieraantunut tai etääntynyt siitä, mikä todellisuudessa on se toivottu lopputulos; raskaus. Keskittyminen on kohdistunut viivoihin tikussa tai pistoksiin iltaisin tai toimenpiteisiin ja niiden tuloksiin, mutta ei siihen, että saataisiin lapsi alulle – se on tuntunut jotenkin ihan utopialta. Nytkin, kun tuijottelin sitä näytöllä näkyvää möykkyä ja sykettä, se tuntui aivan uskomattomalta, mutta samaan aikaan – noh, uskomattomalta. En voi uskoa, että tuo tuossa on täällä minun sisälläni. Nyt puhutaan meidän lapsesta, joka on oikeasti tuolla minun kohdussani? On yhä vaikeaa jotenkin konkreettisesti yhdistää itseni siihen, mitä näimme näytöllä ja mitä kuulimme. Varmaan joku mielen oma defenssi kyseessä, että ei uskalla jotenkin kiintyä tai luottaa liikaa, kun aiemminkin on käynyt kehnosti tämän projektin aikana.Parempi pitää etäisyyttä toistaiseksi.

Nyt kaikki vaikuttaa siis olevan hyvin, mutta tietenkään se ei ole täysi tae sille, että kaikki menee jatkossakin hyvin. Nyt kuitenkin tietää sen, että siellä joku asustelee, että ainakin näin pitkälle ollaan päästy. Missähän vaiheessa sitä uskaltaa luottaa siihen, että kaikki menee hyvin?

Tänään on jo 18. päivä, kun olen tiennyt olevani raskaana.

Omien laskelmieni mukaan tänään on 6+1, neuvolan mielestä vasta 6+0. (Kyllä, sain viimein soitettua neuvolaan!)

2,5 viikon raskauskokemuksesta on päällimmäiseksi jäänyt mieleen väsymys. Aivan tolkuton, ympärivuorokautinen väsymys. Se on aiheuttanut sitä, että olen etätöissä ollessani joutunut lopettamaan työt jo kahdelta, siirtynyt sohvalle ja nukkunut neljän tunnin päiväunet, herännyt miehen tullessa kotiin ja mennyt yhdeksältä uudelleen nukkumaan. Ja nukkunut yhdeksän tunnin yöunet 😀

Kun pysyy liikkeessä, haukotuttaa mutta ei sentään nukahda pystyyn, mutta heti kun pysähtyy, alkaa silmäluomet painaa ja ympäriltään hamuilee mitä tahansa peittoa muistuttavaa.

Sykkeet ovat pysyneet koholla, mutta viime yönä ensimmäistä kertaa raskausuutisen jälkeen Polarin mielestä nukuin hyvin!!! Nukuin vähän sikeämmin ja yhtenäisemmin kuin aiemmin, ja ehkä kello alkaa myös napata kiinni ”uusista” sykkeistä niin, ettei se heti pidä niitä merkkinä jostain kammottavasta.

Pahoinvointia ei ole ollut käytännössä lainkaan. Tai noh, aina välillä tulee sellainen yäk-olo, mutta se ei ole johtanut oksentamiseen tai edes sen harkintaan. Eli joo, käytännössä ei lainkaan pahoinvointia.

Mitä enemmän liikun päivän aikana, sitä enemmän alavatsalla ja lonkissa on tuntemuksia iltaisin, mutta tämän googlettelin olevan normaalia. Miten ihmeessä muuten ”entisaikojen äidit” eli käytännössä meidän äidit selvisivät raskaudesta, kun kaikkea ei saanut googletettua sekunnissa, vaan piti plärätä läpi (vanhentuneita) kirjoja tai odotella seuraavaa neuvolakäyntiä?

Koin olevani niin vähäoireinen, että tein varmuuden vuoksi vielä raskaustestit 5+9 ja 6+0, joista molemmat olivat kuuluisia leffaviivoja. Toki se ei tarkoita suoranaisesti, että kaikki on hyvin, mutta ainakin se vahvistaa sen, että jotain siellä on.

Soitin tosiaan viimein neuvolaan, ja puhelun jälkeen jäin hämmentyneeseen tilaan. Olin nettisivujen ja monen keskustelun perusteella siinä käsityksessä, että minulla olisi jo ihan hirveä kiire soittaa neuvolaan, koska ensimmäinen käynti on ihan heti ja saattaa olla ruuhkaa. Aikaa varatessani henkilö (mikä on neuvolatädin oikea termi?) kysyi, milloin minulla on ultra, ja sanoi, että varataanpa neuvola-aika suoriltaan tuon ultran jälkeen. Eli siis mitään kiirettä käynnille ei todellisuudessa ollut!

Tuolla käynnillä minulla on 9+5, ja olemme juuri edeltävällä viikolla toivottavasti nähneet hyvinvoivan papusen ultrassa.  Tänään propability of not miscarrying on jo 87,2 %, eli riski huonolle vaihtoehdolle on jo puolittunut siitä, kun ensimmäisen kerran sain plussan tikkuun. Neuvolakäynnillä tuo propability on jo 97,2 %.

Tiedättekö, tätä on hankala selittää, mutta on outoa ajatella olevansa oikeasti raskaana. Siis että tästä joskus syntyy oikea vauva (toivottavasti). Kun on vuosia keskittynyt plussaamiseen ja hoidoissa onnistumiseen, laput silmillä tuijottanut hoitojen onnistumisen lukuja ja metsästänyt niitä kahta viivaa, on päässyt unohtumaan, mitä ne kaksi viivaa oikeasti tarkoittavat. Mitä niistä aiheutuu, jos kaikki menee toivotulla tavalla. On jotenkin aivan sairasta ajatella, että minussa kasvaa sisällä joku olio, joka vaan kasvaa ja kasvaa, kunnes se on pakko puskea ulos. Kun minä olen ajatellut viimeisten vuosien ajan vain, että saataispa plussa, enkä että saataispa vauva.

Vaikka siis tietenkin lapsen haluan, mutta vuosien yrittämisen myötä se vauva-osuus on haalistunut ja jäänyt taka-alalle, kun tilalle on tullut niin monta muuta asiaa, joissa täytyy onnistua. Hullua, kertakaikkisen hullua.

Yhtenä iltana kotona mieleeni yhtäkkiä jysähti, että jos kaikki menee hyvin, meille tulee lapsi. Siis oikea ihmislapsi. Ja sitä ennen se kasvaa minun sisuskaluissa kuukausikaupalla! Ajatus aiheutti kummallisen hetkellisen pyörryttävän, ahdistavan tunteen. Liian suuria tunteita ja ajatuksia käsiteltäväksi. En ole vielä edes itkenyt onnenkyyneleitä positiivisesta raskaustestistä, koska en vieläkään täysin ymmärrä, että meille todella kävi näin hyvin. En pysty siis vielä käsittelemään edes sitä teoreettista ajatusta, että tässä voi käydä hyvin ja meille tulee lapsi.