Pitkä ja mutkitteleva tie
Viime postauksessa kerroin, kuinka tammikuun alkionsiirto oli tuottanut tulosta ja olin raskaana. Olinhan minä. Postaus on kirjoitettu 4+4 ja kolme päivää myöhemmin, yhä raskaustestejä tehdessäni huomasin, että viiva oli edellistä haaleampi. Tästä alkoi ahdistus, paniikki, vertaisten hyvää tarkoittava viestitulva siitä, kuinka viivan tummuus ei kerro kerrassaan mitään. Sain neuvolasta HCG mittaukset, joista ensimmäinen oli vielä ihan ok, mutta jälkimmäinen kertoi selkeää kieltään: raskaus oli mennyt kesken. Keskenmeno onneksi sujui tuollakin kertaa itsestään ja niin helposti kuin keskenmeno voi mennä, mutta lapsettomuuspolilta pyydettiin silti käymään kontrolliultrassa varmistamassa, että kaikki raskausmateriaali on poistunut. Yksi asia oli heiltä aikaa varatessa unohtunut – nimittäin ilmoittaa sinne äitiyspolille, että olen tulossa keskenmenon takia ultraan. Olin ihan hajalla ja minua oli vastassa ystävällinen kätilö joka sanoi, että ”katsotaan nämä yleiset asiat ensin alta pois niin päästään katsomaan pikkuista”. Selitin hänelle ja lääkärille vielä erikseen, että mitään pikkuista ei ole, vaan jostain syystä poli halusi minun tulevan vielä ultraan varmistamaan, että keskenmeno on sujunut hyvin.
Olin todella murtunut pitkään sen jälkeen ja tuntuu, että kadotin kaiken ilon ja toivon minussa. Varasin toki seuraavan alkionsiirron heti seuraavaan kiertoon, mutta olin luopunut toivosta. Meillä oli tulossa pitkään suunniteltu risteily juuri ovulaation aikaan ja mietin, että jätänkö taas vesilinjalle etten vaan häiritse ovulaatiota. Sitten totesin, että tässä on nyt vuosi eletty raskauksien ja niitä seuranneiden keskenmenojen ehdoilla, nyt minä teen mitä haluan. Tikutin Burger Kingin vessassa ovulaatioplussan lähtöpäivänä ja laivalla join sen verran kuin huvitti. Jotenkin koin olevani ihan turta, aivan kuin sydän olisi eristetty pieneen lasiseen laatikkoon eikä sieltä vaan yksinkertaisesti mahtunut tihkumaan yhtään iloa ja onnea ulos asti. Suoritin risteilyn ja olihan siellä päällisin puolin mukavaa ja seura oli hyvää.
Seuraavalla viikolla oli uusi alkionsiirto. Viime siirtoon menin toivoa täynnä, kuuntelin hedelmällisyysaffirmaatioita ja manifestointia ajomatkalla, tein kaiken oikein ja ajattelin heti, että tästä tulee vauva. Tällä kertaa ajelin sairaalalle hiljakseen, jotain affirmaatiota kuuntelin, mutten jaksanut toistella mukana. Kävin siirrossa ja kun lasin takaa näytettiin peukkuja ja lääkäri toivotti onnea matkaan, ajattelin vaan, että älkää innostuko, kohta nähdään taas.
En edes ostanut raskaustestejä, koska en halunnut nähdä taas vahvistuvaa ja haalistuvaa testiä. Enkä oikeastaan edes sitä vahvistuvaa, koska en yksinkertaisesti jaksanut enää yhtään turhaa toivoa. Vähän ennen testipäivää sain herkkään testiin haalean viivan ja sanoin miehelle, että noniin, nyt me saadaan ne keskenmenotestit. Aiemmissa raskauksissa testipäivän korvilla viiva oli ollut huomattavasti tummempi tavallisen herkkyyden testeissäkin. Soitin polille testipäivän jälkeen ja itkun seassa yritin pyytää aikaa keskenmenotutkimuksiin. Sieltä kannustettiin, että nyt pitää jaksaa toivoa, positiivinen raskaustesti on positiivinen raskaustesti ja kertoo raskaudesta. Itkin ja huusin kotona ja samalla meni ihan ohi puhelu, jossa oli tarkoitus arvioida tarvetta keskittymishäiriön tutkimuksille. Itkin vain ja sanoin, että olen juuri saanut viidennen keskenmenon putkeen. Sillä hetkellä joku opiskelupaikan suositus ADHD-tutkimuksista tuntui ihan hiton turhalta. Viimeinen asia, joka oli mielessä. Lykättiin aikaa ja olen lykännyt sitä vielä kertaalleen uudelleenkin. Katsotaan kun katsotaan.
Kuitenkin testi alkoi tummua, HCG nousi ja vuoto pysyi poissa. Olin kuitenkin jotenkin niin täynnä katkeruutta ja vihaa, ja ehkä olin vain niin väsynyt, ettei minulla ollut mitään kapasiteettia iloita asiasta. Kerrankin vaan odottelin varhaisultraa, toki skeptisenä, mutta odottelin kuitenkin. Positiivinen järkytys oli suuri, kun 7+2 ultrassa todella näkyi pieni papu jolla sydän sykki kauniisti. 8+5 oli ensimmäinen neuvola, jossa tunsin itseni täydeksi huijariksi – mistä me tiedetään, olenko edes raskaana enää? Varasin uuden varhaisultran 9+1 ja sielläkin oli kaikki hyvin. Sain jopa pienen videon vatsan asukista.
Nyt eletään viikkoja 10+2 ja vielä olisi reilu pari viikkoa seuraavaan ultraan, joka on siis NT-ultra. Ihan alkuraskauden pahoinvointia ja hirveää väsymystä lukuun ottamatta olen ollut hyvin oireeton, minkä vuoksi peloista ja ahdistuksesta on vaikea yhäkään päästää irti. Ainoa kehon merkki raskaudesta on se, että minulla ei ole vuotoa. Jos olisin uskossa, rukoilisin, mutta nyt vain toivon parasta.