Pitkästä aikaa surua lapsettomuudesta
Olen täällä aiemmin kirjoitellutkin, kuinka olen heilunut ajatuksissani lapsesta suuntaan ja toiseen. Haluan lapsia ja olen lapsettomuushoidossa, mutta toisaalta en tiedä haluanko sittenkään lapsia enkä voi mitenkään kuvitella lasta tähän meidän arkeen. En näe lasta puuhastelemassa ympäriinsä tai minua leikkimässä jotain mielikuvitusleikkejä. Siksi olenkin jo pidemmän aikaa todennut itselleni ja muille, että oma suhtautumiseni on lapsettomuushoidosta huolimatta se kliseinen tulee jos on tullakseen. Eli näen itseni myös lapsettomana, eikä mieskään ole tätä tyrmännyt. Hän on jutellut myös siihen suuntaan, että hirveästi se muuttaa elämää ja onkohan sittenkään ihan valmis siihen mistä kaikesta pitää luopua ja minkä kaiken pitää muuttua.
No tänään saimme vauvauutisia lähipiiristä, kun miehen ystävän puoliso synnytti heidän esikoisensa. Tiesin siis tämän puolison olevan raskaana, mutta olin jotenkin aktiivisesti ollut ajattelematta sitä ihan vaan siksi, koska tämä pariskunta muutama vuosi sitten kertoi ”tekevänsä lapsia sitten joskus vuosien päästä”, ja nyt heillä on jo lapsi sylissä ja me ei olla saatu edes sitä yhtä viivaa tikkuun. Se tuntuu väärältä ja niin ikävältä kuin tämä saakin minut kuulostamaan, se on epäreilua ja mielestäni me olisimme ansainneet lapsen ensin. Tämä pariskunta on ollut yhdessäkin vasta puolet siitä, mitä minä ja mieheni (joo tiedän, kaikki parisuhteet alkaa jostain eikä rakkautta mitata kuukausissa jne jne), joten siitäkin syystä tämä järjestys tuntuu väärältä. En ole edes onnitellut heitä, paitsi mieheni kautta tyyliin laita meiltä yhteisesti onnea. En vaan ole pystynyt.
Nyt, kun synnytyksen jälkeen saimme kuvan vauvasta vanhempansa rinnan päällä, minuun iski ensimmäistä kertaa sellainen epämääräinen pelon, surun, vaille jäämisen ja epätoivon aalto. Tuntui jotenkin ontolta kun mietin, että nyt kaikilla kaveripiirin pariskunnilla on lapsi ja meillä tosiaan ei. Vaikka olin väittänyt itselleni, että olen ihan ok tämän tilanteen kanssa, niin en minä selvästi ole. Yhtäkkiä kaikki mitä teen ja olen tehnyt tuntuu aivan turhalta verrattuna siihen, että toiset ovat saaneet kokea raskauden, synnytyksen ja lapsensa kohtaamisen. Nyt he ovat oikeasti isä ja äiti, ja minä vain tilaan Zalandolta kivoja kesävaatteita. Tunsin itseni jotenkin niin mitättömäksi, typeräksi ja suorastaan epäkypsäksi, jotenkin jälkeenjääneeksi, kun me emme ole edes lähellä tuota tilannetta. Vaikka emmehän me sille mitään voi, yritetty on mutta kun ei onnistu niin ei onnistu. Kun sanoin miehelle tätä ääneen, hän komppasi heti jo kesken lauseen ja juteltiin hetki siitä, miten tuntee jotenkin jäävänsä jostain paitsi. Eli ei ne miehenkään vakuuttelut siitä, että lapsettomaksi jääminen olisi ihan ok, taida pitää paikkaansa.
Olen suhtautunut ivf-hoitoihin todella toiveikkaasti, mutta nyt iski niidenkin suhteen ensimmäistä kertaa tajuntaan se, että ne ovat oikeasti meidän ainoa vaihtoehto saada oma lapsi. Jos ne eivät onnistu, niin tuskin on edes sitä toivoa, että joskus vahingossa luomuna tärppää. Miten sellaisiin hoitoihin voi suhtautua normaalisti, kun on noin paljon vaakakupissa?
Jonkin aikaa sitten juteltiin miehen kanssa ja sanoin jotenkin nätisti muotoiltuna, että olen vähän katkera siitä, että jätettiin tämä lapsen yrittäminen näin myöhälle. Minullahan oli aivan hillitön vauvakuume tuossa 23-25 -vuotiaana, mutta mies torppasi asian aivan täysin monestakin (järkevästä) syystä, eikä niistä pienin ollut parisuhteen senhetkinen kesto. Silti mietin, että jos oltaisiin silloin jo aloitettu, oltaisiinko voitu onnistua luomusti? Tai jos ei, olisimme aloittaneet tutkimukset jo ajat sitten ja nyt meillä jo olisi lapsi. Kaikki tämä olisi ehtinyt tapahtua ennen kuin olisin alkanut epäillä ja muuttaa mieltäni lapsen hankkimisen suhteen ja toisaalta keinunut siinä laivassa taas lastenhankinnan suuntaan takaisin. Mutta eipä tuossa tilanteessa parin vuoden parisuhteen, keskeneräisten opiskelujen, vuokra-asumisen ja osa-aikatöiden kanssa olisi ollut mitään järkeä alkaa lasta tekemään. Ja toisaalta jos olisimme tehneet, emme olisi nyt samassa tilanteessa parisuhteen, työelämän tai omaisuuden suhteen…
Tämä oli taas näitä synkempiä päiviä. Jospa huomenna jo aurinko paistaa muutenkin kuin kirjaimellisesti.