Nyt alkaa kuukausi olemaan täynnä siitä kun pieni poikamme täytti sydämemme rakkaudella. Ennen sitä olen vain luullut että tiedän mitä sana rakkaus tarkoittaa. Nyt tiedän että rakkaus tarkoittaa niin paljon enemmän! Rakastan miestäni valtavasti mutta se rakkaus on kärpäsen jätös tämän rakkauden rinnalla minkä löysin synnytyssalissa. Ja olen niin kiitollinen!

Vielä laitokselle lähtiessä murehdin että mitä jos sieltä tuleekin poika.. Olin koko raskauden ajan varma että saamme tytön vaikkakaan missään ultrassa ei onnistuttu näkemään kumpi sieltä on tulossa. Olen aina haaveillut pienestä prinsessasta ja hörhelöistä. Pelkäsin että jos saammekin pojan olen pettynyt.

Mutta kuinkas sitten kävikään.. Sillä hetkellä kun poika nostettiin syliini, olin täysin myyty. Ja se tunne vain vahvistuu hetki hetkeltä. En malta lopettaa vauvan katselemista, voisin istua tunti tolkulla lapsi sylissä ja nauttia hänen katselemisestaan. Hän on niin kaunis, hän on niin pieni ja hän on vaan niin täydellinen ja se tuoksu! Äitini sanoi osuvasti että ”pieni lapsi on kuin tuli, sitä voisi tuijottaa lakkaamatta”

Kaunis pieni poikamme 1,5vrk ikäisenä.

Ja jottei menisi liian vaaleanpunaisten lasien läpi kirjoitetuksi, täytyy muistella myös niitä ei niin ihania hetkiä..

Alkutaival ei ole todellakaan ollut pelkkää ruusuilla tanssimista. Karu totuus paljastui jo synnärillä toisena yönä. Imetyksen ”ihanuus”, en olisi voinut ikinä kuvitellakkaan kuinka KIPEÄÄ se tekee. Oli ihan hirveän kova paikka myöntää, etten yksinkertaisesti kestä sitä kipua mitä se imetys aiheuttaa. Olin sietänyt synnytyskipuja lähes 20 tuntia ilman kivunlievitystä ja sitten en kestäkään imetystä. Itkin kun hälytin hoitajan tuomaan lisämaitoa pojalle. Se riittämättömyyden tunne oli aivan kamala. Onneksi E oli lähellä ja lohdutti sekä kannusti, muistutti etten ole huono äiti vaikka en pysty imettämään. 

Seuraava takaisku oli kun palasimme toista kertaa verikokeisiin keltaisuuden takia. Edellisenä päivänä nuorempi lastenlääkäri oli kyseenalaistanut meidän syöttöjämme ja arvosteli imetysyrityksiämme, sanoen että ehditte harjoitella sitä myöhemminkin. Onneksi hoitaja pelasti tilanteen kannustamalla meitä imettämään ja antaman pulloa vuorotellen ettei maitoni loppuisi.

Kun verikokeiden tulokset sitten tulivat keltaisuus oli vain jatkanut nousuaan, vaikka olimme syöttäneet pulloa  ja syöttäneet rintaa, ja vauvan vatsa oli vihdoin saatu toimimaan. Tuntui kuin matto olisi vedetty jalkojen alta kun hoitaja ilmoitti että arvo on noussut ja ollaan jo lähellä valohoito rajaa. En ollut ollenkaan valmistautunut siihen että joutuisimme ehkä jäämään osastolle uudestaan. Olin väsymyksestä sekaisin, valvottuani edellisyön pojan syöttöjen kanssa.  Ja taas se riittämättömyyden tunne. Ihan kuin joku olisi sanonut ettette te osaa lasta hoitaa, kun ette edes saa tätä arvoa laskemaan.

 Onneksi kuitenkin lastenlääkäri, jonka tapasimme oli aivan ihana ja kannustava, ja päästi meidät vielä kotiin siinä uskossa että arvot lähtevät laskuun. Ja niinhän ne sitten tekikin. Seuraavana päivänä arvot oli laskeneet eikä meidän enää tarvinnut palata kontrolliin.

Keltainen pieni mies, ikää 6vrk

Kun keltaisesta möröstä selvittiin, jatkui imetyshelvetti. Rinnat eivät millään meinanneet tottua imettämiseen ja lähes päivittäin itkin samalla kun imetin, tai paremminkin joka yö. Päivällä oli helpompi kestää sitä kipua, mutta yöllä väsyneenä imettäminen oli ihan painajaista. Itkin ja purin hammasta, peittoa, omaa kättä tms.. Lopulta aloin öisin antamaan pulloa, kun en yksinkertaisesti enää jaksanut sitä kipua. Ja sitten sainkin seurauksena uuden päänvaivan. Rinnat alkoivat pikku hiljaa tottua imetykseen ja kipu rupesi hellittämään. Mutta kappas, maito ei enää riittänyt öisin. Ilmeisesti kroppani kuvitteli ettei poika syö öisin  kun en imettänyt. Nyt sitten pikku hiljaa yritetään saada maidontuotanto käyntiin myös öisin.

Tällä hetkellä päänvaivaa yöimetyksen lisäksi tuottaa se, mitä voin syödä ja mitä en. Vilja on jo jäänyt pois, siitä poika sai ihan kamalia vatsanväänteitä ja oksenteli kauheasti. Viime yön kahden tunnin unien jälkeen epäilen että valkosipulidippi eilen oli erehdys mitä ei kannata toistaa.

…Ja sitten se valvominen.. Ennen pojan syntymää ajattelin että ei meidän lapsi kuitenkaan valvota. HAH! Unirytmimme on nyt, että valvotaan yöt ja nukutaan päivät. Päivinä, jolloin ei pysty nukkumaan päiväunia, kohtaa meidän tuvasta zombien joka naama harmaana vaeltaa pitkin pientä asuntoa.

Äiti on vähän väsynyt.. 8vrk synnytyksen jälkeen..

Väsynyt, mutta onnellinen. Meillä on kuitenkin terve poika, ei koliikkia, eikä mitään muutakaan. Yläkerran väelle kiitokset siitä! Nämä väsymykset ja imetyksen kanssa itkemiset on kuitenkin mitättömän pieniä asioita sairastamisien rinnalla.

Kaikki on kuitenkin nyt toisin. Elämän tärkeysjärjestys on iäksi muuttunut. Sitä ei voi kuvitellakaan ennen kuin lapsi syntyy, kuinka paljon se pistää pakkaa uusiksi. Vaikka tiesin että kaikki muuttuu, en voinut silti kuvitellakaan mitä se oikeasti tarkoittaa. Olen onnellinen kaikesta tästä, ja mielenkiinnolla odotan mitä tulevan pitää!

Meinasi ihan unohtua, kiittää elämää siitä, että mulla on E! Ja etten ole yksin lapsen kanssa vaan voin antaa vastuun isälle aina kun siltä tuntuu. Siis silloin kun E ei ole töissä. Ja että hän mielellään pojan kanssa on ja valvoo, jos olen itse liian väsynyt.

Isi ja Ukko <3

Tänään alkoi todellinen arki kun E palasi töihin. Jännittää miten päivät alkaa rullaamaan! E on ollut niin valtava apu ja tuki tämän ensimäisen kuukauden. Vaikkakin jo toisella viikolla ajoin sen rakennukselle että opin olemaan pojan kanssa yksin. On niin helppoa ollut aina tarvittaessa kiikuttaa poika E:lle ja itse painua nukkumaan. Ja kotihommien kanssa ei ole tarvinnut yksin murehtia. Nytkin vaikka E lähti töihin, tiedän että hän on apuna ja tukena aina kun vain pystyy. Ihanaa että on sellainen mies!

ISO HATUNNOSTO KAIKILLE NIILLE JOTKA SYYSTÄ TAI TOISESTA JOUTUVAT PYÖRITTÄMÄÄN VAUVA-ARKEA YKSIN! Itse en siihen kykenisi.