Uudet tunteet
Peter Høegin Lumen taju -kirjassa Smilla Jespersenin mukaan vaikeinta on sietää uusi valo, uudet tunteet.
Se on yksi lempisitaateistani ikinä, poimin sen heti päiväkirjaan luettuani kirjan ensimmäistä kertaa lukioikäisenä. (Sen lukukokemuksen jälkeen en ole muuten ikinä enää suhtautunut talveen, pimeyteen ja lumeen tympeästi. Olen joskus miettinyt liittyykö pakkomielteeni asua ylikalliissa kaupunginosassamme siihen, miten siitä tulee aina talvisina iltoina jäätyneen joen ja nostureiden vuoksi mieleen Kööpenhaminan Lobotomia.)
Parhaat sitaatit ovat aina niitä, jotka sanoittavat liiankin osuvasti oman kokemuksen. Vaikeinta on sietää uusi valo: kevätaurinko kaikessa ihanuudessaan aiheuttaa ainakin itselleni aina pohjattoman nostalgiapuuskan ja kaipuun lapsuuden keväisiin, kun laskettiin leskenlehtiä ja iltapäivällä kotimatkalla sulaneen lumen alta tuli koiranpaskan haju. Kevään valo muistuttaa lapsuuden riemuista niin vahvasti, että näin aikuisena se tuntuu välillä jopa pahalta, tunteesta tekee mieli pyristellä pois. Koska mistä sen tietää, jos keväät vain kuluvat, eikä sellaista riemua enää ikinä koe?
Vaikeinta on sietää myös uudet tunteet, niin itsellä kuin muillakin. Tällä hetkellä kinkkisimmiltä tuntuvat pienen pojan tunteet.
Kuva on viime kesältä, kun näihin tunteisiin tuntui useimmiten olevan vielä joku järkevä syy.
Tuntuu kuin muutamassa yössä meidän totisesta, kuuliaisesta ja tyynestä pojasta olisi kuoriutunut ihan uusi tyyppi. Sellainen, joka mölisee, lähtee yhtäkkiä kesken kivan leikin tekemään tuhmuuksia ja heittäytyy monta kertaa päivässä dramaattisesti polvilleen maahan itkemään jotain mitätöntä juttua.
Halusin uskoa niin kuin Kristaliina, että uhmaikää ei välttämättä ole edes olemassa, on vain väärinymmärryksestä johtuvaa turhautumista. Mutta näköjään kuten armeijassa, niin myös vanhemmuudessa, on huolia, murheita, turhia toiveita. Koska meillä kyllä ymmärretään, leikitään, huomioidaan, ei sanota turhaan ei, yritetään harhautusta kivoilla jutuilla, täydennetään sanoja ja sanoitetaan tunteita. Kaikesta tästä huolimatta nyt on selvästi mennyt kuitenkin joku isompi vaihde silmään.
Kuten tahtoikään kuuluu, kaikesta pitää päättää itse, kunhan ensin on sanonut kaikkeen ”eei”. Rappukäytävässä sahataan hissin ja portaiden väliä, koska aina kun äiti siirtyy lähemmäs ja sanoo ”no mennään sitte hissillä jos sä haluut”, pitääkin ihan periaatteesta mennä portaita. Eikun sittenkin hissillä. Yritetään antaa pojan päättää tällaisista pienistä jutuista itse ja nykyään ollaan varmaan naapureiden mielestä ne oudot tyypit, jotka aina notkuu alakerrassa ja tuijottaa (no itse sentään moikkaan). Ruokapöydässä maito kaadetaan tahallaan syliin ja ennen niin kivan palapelin palat lentelevät.
Toisaalta on tässä uudessa vaiheessa myös hyvät puolensa: sanat ja ymmärrys lisääntyvät koko ajan. Huumorintaju ja ”poikien kujjeet”, kuten mummini aina iloisesti kuittaa, muuttuvat yhä fiksummiksi. Ja kyllä meillä aika usein raikuu myös ”joo joo joo joo!”. Ja vähintään yhtä monta kertaa kun saan lohduttaa sylissä raivoavaa lasta, saadaan myös J:n kanssa nauraa pojan pönttöyksille. Niinkuin vaikka tänä aamuna, kun Pertsa kapusi aamulla meidän väliin pitämään kamalaa älämölöä. Yhtäkkiä J murahti omalta puoleltaan että ”voitko nyt oikeesti olla hiljempaa!”, johon Pertsa totesi lakonisesti ”jaaha”, kiipesi sängystä alas ja läpsytteli kalsaripuvussaan keittiöön. Niin ärsyttävä ja niin rakas.