Tunnette mut, joten tiedätte, että oon tunneihmisiä ehdottomasti enemmän kuin materiaihmisiä. Siksi onkin huvittavaa, että kirjoitan täällä blogissa bebestä lähinnä kaiken konkreettisen, kuten tavaroiden, kautta: kevättalvella esittelin teille täydellisen listan, viime viikolla mainitsin, että äitiyspakkaus saapui ja että ei olla itse ostettu tyypille vielä mitään. Tunteista en oo tainnut kirjoittaa vielä kertaakaan. Siihen on simppeli syy, ja se syy on lyhykäisyydessään se, että hallitsevin vauvan mussa herättämistä tunteista on ehdottomasti huoli. Huoli kaikesta mahdollisesta on jatkuvasti takaraivossa. Huolet kiertyy itseni ja oman toimintani ympärille: päässäni hakkaava peruskysymys on se, että oonko mä varmasti tehnyt kaiken oikein. (Okei, tiedän että ole, joten täsmällisempi muotoilu kuuluu, että olenko mä tehnyt kaiken tarpeeksi oikein.) Huoli painaa sen verran, etten oikeastaan halua edes kirjoittaa aiheesta tämän enempää. Se tuntuisi paljon intiimimmältä asialta kuin esimerkiksi kaikki mun omat ruumiintoimintoni (rinnoistani alkoi viikonloppuna valua maitoa!) ja nolot vaivani (kysykää jos haluatte kuulla, kerron kyllä!) yhdessä. Siksi sanon huolesta enää tämän: en oikein usko omalla kohdallani ikiaikaiseen totuuteen siitä, että lapsen syntymästä huolehtiminen vasta alkaa. Luulisin, että tulen kestämään psyykkisesti paljon paremmin sen, että konkreettisen olennon elämä ja terveys on mun harteillani kuin nykytilanteen, jossa jonkun hyvinvointiin tuolla jossain vaikuttaa joka hetki esimerkiksi nyt vaikka se, mitä laitan suuhuni ja mihin lukemiin mun sykkeeni nousee salilla.

Siirrytäänpä sitten neutraalimmille vesille elikkäs tavaroiden maailmaan. Käytiin eilen A:n isällä, mistä syystä saatiin viivata täydelliseltä listalta yli vaikka kuinka monta riviä. Saatiin muiden kamojen muassa itkuhälytin (varmasti korvaamaton kapistus 40-neliöisessä ovettomassa yksiössä) ja tuliterä sähköinen rintapumppu (jonka ovh on kaupassa reippaasti päälle sata euroa, joten kiitos vaan, mutta silti: kuinka normaalia on saada rintapumppu appiukoltaan?) (joka, kaiken huipuksi, kutsuu sitä täysin johdonmukaisesti lypsykoneeksi?). Viikonloppuna tehtiin myös eka oma hankinta. Ostettiin aika kiva vauvakirja.

Vielä pari sanaa omista ruumiintoiminnoistani, joista siis tuntuu myös olevan helppo avautua tunteisiin verrattuna. Olen lakannut ihmettelemästä sitä, keitä varten järjestelmä nimeltä varhennettu äitiysloma on olemassa. Teoriassa mäkin olisin voinut aloittaa äitiyslomani about juuri näillä main, mutta vielä keväällä se tuntui täysin absurdilta ajatukselta. Siis mitä ihmettä mä tekisin kaksi kuukautta ilman töitä tai muita velvollisuuksia? En edelleenkään kaipaa äitiysloman toimettomuuteen, tosiaankaan. Oonpa kuitenkin alkanut pikkuisen ymmärtää niitä, jotka haluaa jäädä äitiyslomalle juuri niin aikaisin kuin mahdollista. Ja mikä auttoi laajentamaan ymmärrystäni? No, tää raskauden yllättävä raskaus näin koettelemuksen loppumetreillä. Oon normaalielämässäni fyysisesti aika hyvässä kunnossa vaikka itse kehunkin, enkä koskaan kärsi mistään perus- tai kausiflunssista. Nyt mun entinen ylpeydenaiheeni eli urheilijan leposykkeeni on noussut pysyvästi varmaan jotain parikymmentä pinnaa, kävelen kadulla harjoitussupistusten ja häpykipujen takia hitaammin kuin lapsi ja oon vieläpä jossain viikon mittaiseksi venyneessä räkätaudissa, joka vie loputkin voimat (nimimerkillä tunnin päästä nukkumaan). Sanonpa vielä sen, että beben pitäisi vielä tässä kymmenessä viikossa ihan vähintään tuplata painonsa nykyiseen verrattuna. Enpä sano enää muuta.

Järjestelin äsken niitä A:n isältä raahaamiamme kamoja tyypin lipastoon ja samalla hiplasin vähän äitiyspakkauksen nättejä lakanoita ja muita kamoja. Tunsin aika syvää iloa. Huh, tuntuipa intiimiltä tunnustaa.

Juhlapäivä: tänään alkaa raskausviikko 30. Enää kymmenen viikkoa armonaikaa. Tai seitsemän, tai viisi, tai kaksitoista. Eihän voi tietää. Joka tapauksessa jäljellä on laskennallisesti kymmenen viikkoa (”normaalin” raskauden kesto on 40 viikkoa) ja korkeintaan kaksitoista (synnytys käynnistetään viimeistään viikolla 42, ettei skidi kasva liian isoksi punnertaa ulos).

Kyllä, raskausviikko 30 tuntuu virstanpylväältä. Merkittävältä asialta. Raskauteni on nyt kolmekymppinen eli aikuinen. Se, että olen raskaana, tuntuu melko lailla itsestään selvältä asialta elämässäni. Kolmeenkymppiin mennessähän ihminenkin tuppaa seestymään.

Vaan se, mitä kymmenen viikon päästä tapahtuu, on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. En mä vieläkään ihan tajua sitä, mihin tämä kaikki tulee päättymään. Siis että mitä todennäköisimmin tänne meidän kotiin muuttaa vieras ihminen. Hyvänen aika. Ei meillä ole hänelle oikein mitään. Ei oo pinnasänkyä, ei turvakaukaloa, ei vaunuja, ei vastasyntyneen vaatteita, ei raskauden aikana aloitettua tuutulaulurutiinia (lol).

Tietyssä mielessä olen kyllä valmistautunut tulevaan niin hyvin kuin pystyn: olen lukenut kolme kirjaa. Näitä suosittelen kaikille ja erityisesti sinulle raskaana oleva ihminen, joka olet eksynyt blogiini vahingossa.

• Anu Silfverberg: Äitikortti. Esseekokoelma, jossa pohditaan lisääntymisen motiiveja ja erityisesti äitiyden mustaa aukkoa, jonne tuoreet äidit tuntuu mystisesti humpsahtelevan. Tämän kylläkin luin jo aikaa sitten, mutta lukaisinpa nyt uudestaan.
• Pamela Druckerman: Kuinka kasvattaa bébé. Jenkkitoimittajan puolitieteellinen (tai kolmasosa-) selvitys siitä, miksi ranskalaiset vanhemmat vaikuttaa vähemmän kuormittuneilta jälkikasvustaan kuin yhdysvaltalaiset vanhemmat. Vaikka tää ei olekaan mikään varsinainen ohjekirja, niin mä luulen, että me pyritään noudattamaan erityisesti vauvan nukkumista koskevia ”ohjeita”. Kyllä, mua saa tulla vaatimaan tilille seuraavasta lauseesta ja saa tarpeen vaatiessa ilkkua että onnistuiko jne., mutta juuri nyt ollaan ehdottomasti sitä mieltä, että skidi nukkuu omassa sängyssään ja me omassamme. Druckermanin kirjan lukeminen nimittäin vahvisti omaa fiilistä siitä, että kannattaa ainakin kokeilla. Ja miksi siis? No, toivon ja toivomme, että tällä tavalla saadaan beben vuorokausirytmi kuntoon nopeammin kuin vieressä nukuttamalla eli alituista läsnäoloa ja lohdutusta tarjoamalla. (Kylläkyllä, enhän mä näistä asioista mitään tiedä.)     
• Riitta Jallinoja: Perheen vastaisku. Familistista käännettä jäljittämässä. Perhesosiologin tieteellinen tutkimus siitä, miksi pehmeät perhearvot yhtäkkiä nousi puheenaiheeksi 2000-luvun taitteen Suomessa. Vastaa osaltaan niihin kysymyksiin, joita Silfverberg esseekokoelmassaan esittää. Kiintymysvanhemmuus mainittu (ja lytätty).

Sen sijaan tämän kirjan saat jättää hyllyyn. Mikäli ehdit jo noukkia kirjan hyllystä, PANE SE HETI TAKAISIN JA KÄY PESEMÄSSÄ KÄTESI HUOLELLISESTI SAIPPUALLA. Pää räjähtää siitä pelkästä saatanallisesta kohtuuttomuudesta, että tollainenkin opus on kirjoitettu ja olemassa.