Tyyppi painaa nyt kilon. Lisäksi hän painaa keuhkojani. On hiljattain aloittanut ”aktiivisen vaiheen”, mikä tarkoittaa jatkuvaa liikettä tai ainakin tuntuu musta siltä. Liikkeet näkyy jo ulospäin eli mun vatsanahkani menee kovaa vauhtia menojaan tyypin mukana.

Noudettiin eilen äitiyspakkaus postista. Sovittiin, erittäin laiskan selvitystyön tuloksena, että mitkä vaunut hankitaan. Olikos tässä sitten vielä jotain muuta hommaa? Neuvolassa ei olla käyty herran aikoihin, viimeksi huhtikuun puolivälissä. No, maanantaina on sekin. Jännittää vähän, onko mun paino noussut tarpeeksi — jossain näillä viikoilla sitä aletaan seurata toden teolla, ja toistaiseksi se on noussut omasta mielestäni yllättävän vähän vaikka syön hyvällä halulla. Mulla on kaikenlaista viikon-parin sisällä alkanutta pikkukremppaa ja ekat pienet raskausarvet. Repeän liitoksistani, ja näkymisen lisäksi se tuntuu. Uskon silti olevani melko ok tämän kaiken kanssa, ainakin oon koko tässä hommassa paljon paljon parempi kuin joulukuussa paniikkipäissäni kuvittelin. Juoksijat vetelee ohi Töölönlahdella ja kuntosalin pukuhuoneessa piukat mimmit kehuu hikitreenejään minkä hapenotoltaan pystyy, mutta raahustan menemään toistaiseksi ihan tyytyväisenä. EI SE OTA JOS EI ANNAKAAN ja muita voimalauseita tähän.

Ai niin! Mulla on tapana käydä aina kerra kesässä jalkahoidossa eli pedikyyrissä. Oon saamarin laiska raspailemaan ja lakkailemaan koipiani, mutta tälleen naisena on kuitenkin kiva, että kengät voi vetäistä kesäkeleillä jalasta miettimättä, että oliko raspattu ja lakattu. No. Tänä vuonna koen ensimmäistä kertaa oikeasti ansainneeni huomisen pedikyyrini. Syynä on toki se, etten enää millään ilveellä taipuisi lakkaamaan itse omia varpaankynsiäni. Kengännauhatkin on olleet haaste jo pari viikkoa. Oikeasti hyvin kiinnostavaa seurata, mihin pisteeseen tilanne ehtii vielä edetä kahdessa ja puolessa kuukaudessa.

Tänään se tapahtui: jouduin jättämään salitreenin kesken helvetillisten suonenvetojen takia. Joskus joulukuussa kuvittelin, että juuri tämä olisi pahinta, mitä seuraavien yhdeksän kuukauden aikana voi ylipäänsä tapahtua (poislukien synnytys) – siis joutua kohtaamaan ”silmästä silmään” oma fyysinen vajavaisuutensa ja heikoksi käyvä keho. Ja miltä se tuntui? Aika vähän yhtään miltään. Pakkasin kamani ja lähdin. Nyt on näin.

Kotona odotti kasa tuliaisia meille pariksi viikoksi asettuneelta vieraalta. Käykö tästä suurinpiirteinen selväksi se kulttuurinen erityispiirre, että eteläamerikkalaiset saattaa ehkä mahdollisesti rakastaa vauvoja? Ja olenko jo maininnut, ettei me itse olla ostettu tyypille vielä yhtikäs mitään?

No, jostain pitää aloittaa. Ja miksipä ei aloittaisi leopardikuvioisista kengistä koossa 15? <3