And suddenly there was nothing

Herään aamulla, jollain konstilla saan itseni ylös sängystä ja keitän kahvia. Onnittelen itseäni että olen selvinnyt noin 15 minuuttia itkemättä. Kyllä se kohta sieltä taas tulee. Sit kun se tulee niin saa olla iloinen jos saa parissa tunnissa loppumaan. Ihme, että nukuin kuitenkin kohtuullisen hyvin. Heräilin vain muutaman kerran enkä valvonut kovin pitkään. Että sitä voi saada ihminen elämänsä solmuun. Yhtäkkiä löydät itsesi työttömänä ja taloudellisesti ruhtinaallisesti miinuksen puolelta. Lisää miinusta tulee ovista ja ikkunoista. Mitäs sit tekis? Hautais itsensä peiton alle ja itkis? Siitä ei taida paljon apua olla.

Puhelin ei enää piippaa koko ajan. Se on hyvä. Vapauttavaa. Olenkin sietänyt sitä ihan liian kauan. Kaikki asiat tunkin töistä vapaa-ajalle, lomalle ja ihan sama missä olinkin. Oma vika kun kuvittelin että jaksan kaiken, pystyn hoitamaan kaiken ja vielä olla supernainen ja supermutsi ja supersitäsuntätä. Joo ei kuulkaas onnistunut. Jossain vaiheessa oli enää hatarat kulissit ympärillä ja siitä ne sit romahti iloisesti rytisten alas. Omat asiat romahtivat jo kauan sitten, työasiat vasta nyt. Odotinkin jo sitä. Tavallaan ihan hemmetin helpottavaa, ei tarvii enää edes teeskennellä selviävänsä kaikesta. Mut miten sitä oikeasti ajautuu sellaiseen tilanteeseen, et vaan suorittaa ja suorittaa päivästä toiseen kunnes ei enää pysty siihenkään? Sit vasta jälkeenpäin miettii että ei hitto sitä onkin ollu sekaisin. Miksi en tajunnut? Vastaus on varmaankin se, että en halunnut tajuta. En halunnut tajuta että en pärjää, en jaksa, en osaa eikä varsinkaan kiinnosta. Kuka sellaista nyt haluaisi myöntää? Lapsesta asti on opetettu siihen että pitää pärjätä vaikka hampaat irvessä, ei saa olla heikko. Ei saa rasittaa muita, hoida asiat itse. No, tässä sitä nyt ollaan.

Hyviä puolia jos tästä nyt pitäisi etsiä niin…

  • pystyn viettää enemmän aikaa lapseni kanssa (joka on muuten ihan mahtava!) ja tietty muun perheen myös
  • ehdin keskittyä opiskeluihini (sitten kun jaksan taas keskittyä)
  • tajusin että en voi määritellä itseäni pelkästään työn ja muiden ihmisten kautta
  • hyväksyin vihdoin sen mikä takaraivossa on jäytänyt koko ajan, eli että olin ihan väärässä paikassa

 

Nyt pitäisi sitten vaan löytää itsensä ja se oikea paikka. Helppo homma. Tai sit ei..

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *