Ensisilmäyksellä vaikuttaa siltä, että Kööpenhaminassa ymmärretään rentoutumisen päälle. Tanskalaisilla kotikulmilla kadunvarret täyttyivät pyöristä (eikai kukaan pyöräilevä voi pingottaa liikaa mistään? Hiukset hulmuten se ei ainakaan näyttänyt siltä...) ja lähipuistot kaikenlaisista piknikvirityksistä heti, kun aurinko alkoi pilkottaa. Uimaan hypähdettiin kanaaliin, lehdet luettiin puistonpenkillä ja lenkkarit olivat käypä kenkävalinta garderobiin katsomatta. Hiukset asettuivat luonnollisesti (se pyöräily...) ja huulilla kareili hymy.

Ruoka on ihanaa, ja ravintolavaihtoehtoja riitti. Nautimme aamiaisen Kalaset -ravintolassa (suosittelen ottamaan palan painikkeeksi appelsiinimehua vadelmilla - tästä tuli ehdoton tuliaistipsi omaan aamupalapöytään) ja nappasimme hetken päästä smoothiet ja mehut mukaan ihastuttavasta kauppahallista. Iltaisin jalat eivät kantaneet enää omaa naapurustoa pidemmälle, mutta ei haitannut - hyvää juustoa, viiniä ja hummusta sai muutaman sadan metrin säteellä useammastakin sympaattisesta ravintolasta.

Luomua oli paljon, ja se oli helposti saatavilla. Sama pätee myös kivannäköisiin kahviloihin. Kadulla kulkiessa huomasi miettivänsä ensin hieman ihmeissään sitä, mihin sitä oikein asettuisi, kun jokainen kuppila näyttää niin houkuttelevalle. Puoli päivää kuljettuamme tajusimme, ettei sillä ole niin väliä - seuraavassa korttelissa on kuitenkin uusi, vähintään yhtä suloinen paikka kuin se edellinenkin.

Suloisesta puheenollen - Kööpenhaminan tytöt ovat muutamassa asiassa erityisen onnekkaita. Ensiksi kukat - ne ovat halpoja ja valtavan kauniita. Toiseksi mehut, smoothiet ja kahvit - niitä saa kaikkialta, ja ne ovat tuoreudessaan ja herkullisuudessaan hyvä valinta oikeastaan mihin tahansa tilanteeseen. Ja kolmanneksi - molempia yllämainittuja myy kiharatukkaiset pojat. Aidon hymyn kera. Olen aika varma, että monen päivä muuttuu ylläolevia yhdistämällä vähintään kohtuulliseksi, mikäli ei sitä ole jo ollut. 

Toukokuu on pitänyt sisällään tavallista enemmän sietämistä - omaehtoista ja ei-niin-omaehtoista, elämän mukanaan tuomaa käsiteltävää, joka ei väistämättä saa hymyä huulille. Vappuna käyntiin pärähtänyt sokerilakko kuuluu ensimmäiseen kategoriaan.

Niin. Minä ja sokeri. Match made in somewhere far away - ainakin sille tuntuu, sillä tätä liittoa saa lähteä purkamaan kaksin käsin ja jostain todella kaukaa (eikä eropaperit siltikään mene läpi). On-off -peliä on jatkunut jo tovin - tuloksetta. Ei auttanut kuin ottaa kovat aseet käyttöön, ja julistaa suhteeseen tauko. Ihan täydellinen sellainen. Ei sokeria kuukauteen.

Ennen paussin aloitusta uskottelin itselleni (ja vielä enemmän poikaystävälleni) ettei tästä nyt niin tiukkaa tulisi. Miten väärässä olinkaan...

Ensimmäiset kaksi viikkoa olivat levoton sekoitus tuskastelua ja hämmästelyä esiinnousevan makeanhimon kanssa. Laskin potentiaalisia tilanteita, joissa normaalisti olisin hakenut kotimatkalla muutaman suklaataatelin välipalaksi, tai käynyt ystävän kanssa pullakahvilla. Niitä oli monta (enemmän kuin odotin). Lähetin poikaystävälle kesken työpäivän viestejä, joissa sadattelin jo etukäteen sitä, kuinka pian alkavassa palaverissa olisi tarjoilu, johon en periaatteesta halunnut koskea (laskin äsken viestit - niitäkin oli monta). Näin niin todentuntuista unta retkahduksesta, että seuraavana päivänä jouduin tosissani miettimään kävinkö salireissulla karkkikaupan kautta vai en.

Kolmannella viikolla oli pakko ryhtyä ratkaisukeskeiseksi. Makeaa teki mieli, joten aloin kaivella sokerittomia vaihtoehtoreseptejä esiin. Kovaan kulutukseen nousivat jälleen banaaniletut (no, nämä nyt eivät koskaan ole poistuneet mihinkään), raaka Snickers, ja hieman uudemmat tutut - omenakaurakeksit ja SUKLAAMOUSSE. Näistä jälkimmäinen on jotain niin käsittämättömän hyvää, että heivaan kaikki sokeriherkut maailman tappiin saakka tämän alta (poikaystäväni hämmästeli muutama päivä reseptin löytymisen jälkeen, kuinka paljon puhetta voikaan saada aikaan tuotoksesta, joka pitää sisällään lähinnä avokadoa ja kaakaota. näemmä paljon, enkä malttaisi vieläkään lopettaa). Viikonloppujen aamiaisilla alkoi näkyä valoa.

Nyt, neljännen viikon puolivälissä, alan kuitenkin jo tunnustaa tosiasiat - ei tästä vielä kuukaudella selviä. Edessä taitaa olla paljon pidempi toipumisprosessi kuin osasin odottaa. Niin kai se on muissakin isoissa suhteissa. Tauko saa jatkua, kunnes olen valmis siirtymään eheänä eteenpäin. 

uneton

Kuka näinä iltoina malttaa nukkumaan?

Tiedän, että pian jo pitäisi, mutta hiljalleen laskeutuva yö vetää puoleensa. Valo on ihanaa seurattavaa. Sohvalle oijottu kroppa on syystäkin haluton nousemaan ja siirtymään makuuhuoneeseen, jossa kauniin taivaan peitoksi laskeutuu ainoastaan pimennysverho. 

Ehkä hetki vielä. Nämä on näitä kesän ensimmäisiä.