Kiitos Eeva Kolu

Liikutuin eilen lukiessani Eeva Kolun hienon haastattelun Hesarista. Haastattelussa Kolu kuvaa, kuinka vuosien saatossa rakentunut sosiaalisen median preesens muuttui kauniiksi, mutta ahdistavaksi kulissiksi, jota pidettiin yllä siitä huolimatta, että arki on rosoisempaa. Elämä näytti täydellisyydessään ihanalta, mutta tuntui ajoittain kamalalta.

Haastattelussa Kolu toteaa ääneen sen, mikä minuakin on viime aikoina elämän kuvaamisessa ja sanoittamisessa vaivannut:

”Aika harvoin kuulee jonkun julkisesti kertovan, että käyn juuri nyt läpi vaikeita asioita, tai että en ole selvinnyt masennuksesta, enkä tiedä, selviänkö”

Vaikka en ole blogimaailman ammattilainen, tunnistan Kolun huomion elämän yksipuolisesta narratiivista. Väitän, että siitä huolimatta, ettei oman elämän tekemisiä valita sen perusteella, mikä näyttää sosiaalisessa mediassa vaikuttavalta, jätetään elämän monimuotoisuudesta osa kanavaan katsomatta jakamatta siksi, että vaikeista asioista ei ole tapana puhua.

Juttu kosketti erityisesti omakohtaisuuden vuoksi: silloin tällöin minunkin pääni sisälle pelmahtava jury pidättää kertomasta asioita sellaisina kuin ne on, koska vaikeuksista on yksinkertaisesti tottunut puhumaan vasta ne ohitettuaan. Pääni sisäinen tuomaristo on kuvitteellinen vastaanotto sille, että en juuri nyt olekaan siellä onnellisten ja eheiden joukossa. Ja kyllä: juryn  läsnäollessa kulissin pystyttäminen on kaikessa vinoudessaan järkevämmän oloinen ratkaisu, kuin paljaana esiintyminen, vaikka kyse olisi läheisellekin henkilölle uskoutumisesta.

Ajatus on kiero: kenenkään elämä ei ole pelkkää selviytymistä tai häviämistä, vaan väliin mahtuu runsas kirjo kaikkea siltä väliltä. Kuten Kolukin toteaa, ”tämä kaikki on osa elämää. Vaikeuksienkin keskellä voi olla ihan hyviä päiviä.”

Eilen aamupäivällä tapasin tuttavan, jolle uskalsin sanoa suoraan, että viimeiset kuukaudet ovat olleet todella raskaita, ja jatkuva uupumuksen tunne meinaa tehdä kivoistakin asioista vaikeita tai väsyttäviä. Tilanne oli vähintään erilainen meille molemmille: harvemmin tuttavan kuulumisia kysyessä saa vastaukseksi ”hyvää ja huonoa”.

Vastaanotto oli ihana – empatian voima on ihmeellinen. Vaikka kaikki ei muutukaan keskustelun seurauksena paremmaksi, on päivässä ainakin yksi joukkoon kuulumisen kokemus enemmän.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *