Kukat, munkit ja norit.

Tässähän on ollut aikaa vaikka mihin.

Ruokapöydän ympärillä on riittänyt kivasti elämää keittiön kestitessä niin ystäviä kuin perheenjäseniäkin. Vierailu toisensa jälkeen on ollut pettämätön sekä seuran, ruuan, että tuliaisten (tätä viimeistä en osannut odottaa – siis sillälailla hyvällä, tiedättehän) puolesta. Talon ainoalle maljakolle on ollut käyttöä, kun kävijät ovat kaikki jostain syystä halunneet jättää jälkeensä kukkakimpun. Ja mikäs sen ihanampaa – yhtäkkiä heidän ansiostaan minusta on tullut ihminen, kenellä on valokuvissa leikkokukkia, vappuna tarjolla omatekoisia munkkeja, ja keittiökaapin vakiovarustukseen kuuluu noriarkit. 

(Tästä tulikin mieleeni – luin vasta Hesarin jutun 2010-luvun statussymboleista. Mielenkiintoista! Kuten myös keskustelu, jonka äitini kertoi käyneenä siskonsa ja tämän miehen kanssa ikääntymisestä ja sitku-elämästä. Palataan niihin, ja näistä aiheutuneisiin ajatuksiin, kuitenkin hieman myöhemmin.)

On ollut aikaa myös puuhata komeroiden parissa. Vappupäivänä olin oman elämäni Eeva Kolu, ja kapseloin vaatekaappiani tositarkoituksella. Luopuminen tuntui pelkästään hyvältä ja koko ajan toivoin, että osuisipa eteeni vielä jokin ei tää sovi kyllä enää yhtään-tyyppinen löytö. 

Tästä huolimatta en voi huudella niin hyvällä tuloksella kuin innoittajani – nimittäin ei osunut. Hyllyille jäi toppeja vinot pinot. Taisin urakoidessani salaa itseltäni olla ihan hukassa siitä, mitä kaapissa sitten haluan säilyttää. En ole aivan varma siitä, miten haluan pukeutua, ja kuinka paljon se on ristiriidassa sen kanssa, missä tunnen oloni mukavaksi (olen jo siinä iässä, että se on tärkeää). 

Ajattelinkin ottaa askeleen taaksepäin – ennen uutta rynnistystä kohti vaatekomeron liukuovea on luvassa kartoitusta mahdollisuuksista ja toiveista. Kivaa kun on aikaa! Olkoon tulevalla viikolla ohjelmassa siis ainakin tätä (ja toivottavasti uusi kukkakimppu).