Ripsarit poskille

Tänään se päivä sitten koitti. Muutaman viikon hoppu ja paine sai huipennuksensa pillahtaessani itkuun avokonttorin perällä esimieheni kysyessäni kuulumisiani. 

Olin kyllä ajatellut sen tulevan jossain vaiheessa, mutta ehkä sitten kuitenkin kotona. Ajatus työpaikalla pillittämisestä tuntui vähän hölmölle – varsinkin siinä tilanteessa, kun muutama viikko sitten asetettu tavoite oli jo saavutettu, yksi etappi ohitettu, ja seuraavaan valmistautumisen olisi voinut hyvillä mielin aloittaa. Minä aloitin sen kuitenkin mahdollisimman epäjuhlallisesti itkemällä ripsarit poskille.

Olen kyllä aina ollut herkkis. Itken suuttuessani, ahdistuessani, antaessani palautetta, ajatellessani kiitollisena elämäni suurimpia ihmisiä ja lähes poikkeuksetta joka kerta, kun kuulen Samuli Putron kappaleen Olet puolisoni nyt (oikeastaan ihan sama, missä kyseisen biisin soi. Elävimmin mieleeni on jäänyt putroitkut kaupan makaronihyllyllä. Minkäs teet – ne lyriikat on vaan niin liikkikset!). Olen häissä se vieras, joka on tuntenut morsiusparin vasta hetken aikaa, mutta kyynelehtii silti kaikista näyttävimmin toisten onnen hetkellä. Eikä siitä tule loppua sitten millään.

Tiedän, että varmasti moni menee hämilleen tunteenpurkauksesta. Itku on periaatteessa on kuitenkin ihan luonnollinen tapahtuma, mutta silti erityisen vakavaksi mielletty. Monesti tilanne kääntyy siihen, että lopulta yritän kaikin keinoin vakuuttaa läsnäolijat siitä, että kaikki on märistä poskista huolimatta ihan kunnossa. Että kehoni vaan rakastaa draamaa ja kyyneleet, jos mitkä, sitä takaa. 

Joskus jaksoin vaivaantua kehoni tavasta reagoida stressiin kyynelin, mutta en enää. Nykyään uskon omalla kohdallani siihen, että parempi kuitenkin antaa kyynelten tulla. Itkun pidättäminen aiheuttaa monesti päänsärkyä ja lisää hetkittäistä ahdistusta, ja sitäpaitsi –  olen niin monet kerrat löytänyt itseni kuitenkin lopulta siitä tilanteesta, että vaikka kuinka yritän päinvastaista, itken silti. Ennen häpeä johti jopa siihen, että välttelin tilanteita, joissa tiesin olevan liikuttumisvaara. Nykyään olen kuitenkin hyväksynyt kyseisen ominaisuuden osaksi minua, ja yritän kyynelten tullessa muistuttaa, että nolostelu tekee tästä kuitenkin vielä epämukavampaa – että keskity nyt vain olennaiseen, ja muista hengittää (olen aika varma, että tämä olisi niitä asioita, mitä tulevaisuuden Tiia tulisi nykyhetkeen minulle sanomaan, mikäli se vain olisi mahdollista.).

Tänään oli taas vähän helpompaa kuin edellisen nolohkon itkutilanteen hetkellä. Vaikka paikalle ryntäsi myös esimieheni esimies, pärjäsin ilman halua kaivautua työpöytäni alle (se ei ainakaan olisi parantanut tilannetta). Saimme myös itkun innoittamana puhuttua muutamasta minua vaivanneesta asiasta, ja oloni palautui normaaliksi hyvin nopeasti. Tällä kertaa pitkä itku toi siis hieman iloa.

Kuva on napattu kahvilan pihassa, jonne päädyin rentoutumaan työpäivän päätteeksi. Kahvilassa ostoksia äitinsä kanssa tehnyt, noin nelivuotias tyttö kertoi kovaan ääneen heitä palvelleelle henkilölle kuinka kiireinen hän on viimeaikoina ollut. ”Meillä on nytkin niin hirveä kiire!!”. Mimmin stressinhallinnan täytyy olla rautaa, koska huulet olivat mutrun sijaan suuressa virneessä.