Lattialle mars

Viimeisen viikon kuluessa olen löytänyt itseni kolme kertaa lattialta tekemästä jotain sellaista, mitä en kuukausiin ole tehnyt – olen venytellyt.

Venyttelen kyllä urheilun jälkeen (ainakin kevyesti). Salilla on oma pieni soppensa verryttelylle, ja olen ottanut tavaksi rauhoittua hetkeksi jäähdyttelemään kehoa ja mieltä treenin jälkeen. Olen huomannut kevyen venyttelyn vaikuttavan palautumiseen mukavalla tavalla, ja tavallaan jäänyt koukkuun – mutta vain salilla. Nyt kroppa on kuitenkin huudellut huollon perään tavallista enemmän, ja tämän seurauksena olen löytänyt itseni matolta myös kotona. 

Lihasjumi on mielikuvissani verrattavissa sipuliin – päästäkseen käsiksi ytimeen on purettava jännitettä kerros kerrokselta. Ajatus tuosta sipulin kerroksellisuudesta paitsi auttaa keskittymään ja syventämään tekemistä, vastaa myös valitettavasti jollain tavalla todellisuutta – aina ei ole kyyneleetkään ja tuska olleet kaukana raajoja oikoessa… Homman pitää kuitenkin tuntua hyvälle, joten suunta on ehdottomasti kivusta poispäin. Sipuli-itkut jätetään keittiöön. Olen kehoni kanssa vähemmän-on-enemmän -koulukuntaa. Haluan liikkuessani varmistaa, että tekeminen on turvallista, tekniikka on hallussa ja kehoni vastaanottavainen ja lämmin. Ennenkaikkea jooga on opettanut, että liikkuvuutta kehittäessä ei kannata hakea pikavoittoa – kyllä se sieltä ajan ja tekemisen kautta sitten joskus tulee. 

Olen muutamat kerrat ylittänyt omat uskomukseni liikkuvuudestani. Se on joskus jopa hieman jännittävää – varsinkin, mikäli pääsee venyttelemään avustetusti, eikä kaikkea jätetä painovoiman tehtäväksi. Mieli ikäänkuin odottaa sitä tuttua seinää, joka on aina ennen tullut vastaan, ja pysäyttänyt liikkeen – ja sen seinän siirtyessäkin hieman kauemmas, ei ajatus ole ollut valmis (ei tosin koskaan pitäisi määritellä etukäteen sitä, mihin minusta on, tai ei ole – varsinkaan asioissa, joita ei tee säännöllisesti).

Kehoakin enemmän venyttelystä taitaa nauttia mieli – illansuussa matolle oikaiseminen on ennenkaikkea rauhoittavaa. Venytellessä tulee nimittäin kuin luonnostaan keskityttyä siihen, mistä monet jaksavat puhua elämänlaadun parantamisen yhteydessä – hengittämisen. Kuulostaa niin yksinkertaiselle, mutta arki todistaa sen toiseksi – suurin osa meikäläisistä hengittää pinnallisesti, ja tällä saa aikaan monenlaista epävireyttä (jo pelkkä hengityksen syventäminen itsessään voi rentouttaa ja korjata kehon pikkuvikoja). Huollon voi siis halutessaan aloittaa ihan vain hengittämällä syvään.

Rauhallisen hengittelyn ja venyttelyn yhdistelmä on aikaansaanut sen, että olen muutamana iltana kiivennyt lattialta suoraan sänkyyn tajunnansumentavan rentouden ottaessa vallan. Ja ne unet – ah. Olen satavarma, että voin sanoa nukkuneeni kuin pikkulapsi.