Jo vuas täälä!
Kuten todettua, jo vuas täälä! Toissapäivänä tuli kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun rojautin ensimmäisen kerran tavarani Tampereella oman kodin eteiseen ja asetuin taloksi. Aika tuntuu rientävän ihan hillitöntä vauhtia, ja kaupungin kadut saavat päivittäin uusia merkityksiä.
Alku ei ollut ihan älyttömän helppoa. Vaikka koski, keskustan persoonalliset kahvilat ja uudet näkymät ihastuttivat kovasti, oli Tampere ensihuumasta päästyäni kuitenkin myös lievää yksinäisyyttä, alakuloa ja irtonaisuuden tunnetta. Tampere on miehen vanha kotikaupunki, ja hänelle riitti vanhoja tuttuja joka päivälle. Itse taas muutin kaupunkiin vailla töitä tai enempiä sosiaalisia kontakteja – ja vaikka en ole olekaan se maailman menevin tyyppi, kaipasin varsinkin alussa seuraa seikkuiluilleni uusissa maisemissa. Tuntui hölmölle olla aina kotona, eikä oikein tiennyt, että mistä sitä aloittaisi. Samalla lähteminen tuntui vaikealle, kun ei oikein tiennyt minne oli menossa.
Muistelin vuosi sitten aktiivisesti edellistä kaupunginvaihtoa. Jyväskylään muuttaessa tilanne oli toisenlainen. Muutin pois kotoa, ja itsenäisyyden tunne oli jotain aivan huumaavaa. Pääsin kauppaan milloin halusin, keskustassa oli muutakin kuin Alko ja apteekki, ja sain itse valita millon tulin ja menin. Lisäksi aloitin uudessa koulussa, tunsin kaupungista kourallisen ihmisiä jo etukäteen, ja erilaiset opiskelijariennot veivät säännöllisesti ihmisten keskuuteen. Oli juttuja, joissa oli tarkoitus tutustua ympärilläoleviin. Kotiinkin pääsi helposti, mikäli oikein kova kaipuu pääsi yllättämään.
Onneksi Tampereenkin kulmat on löytyneet pienen hiomisen seurauksena aika mutkattomasti. Pian muuton jälkeen saatu työpaikka, maisteriopinnot yliopistolla ja jooga ovat tuoneet päiviin tarvittua rytmiä ja niitä kaivattuja hymyjä hyvin tyyppien mukana. Myös samoihin aikoihin kaupunkiin kotiutunut erityisen rakas ystävä poikaystävänsä tykö on ollut hillittömässä roolissa tänä vuonna. Nyt voin koko sydämestäni todeta viihtyväni täällä aivan mielettömän hyvin – Tampereesta on tullut kotikaupunkini (Tampsu on muuten tullut jo suuhunkin – vaikka alkuun vähän hymähtelinkin sille kuinka täällä puhutaan, huomaan itsekin käyväni nykyään esimerkiksi ruakakaupassa. A P U A).
Vielä on mainittava, että uuden kodin lisäksi olen saanut paljon oppia itsestäni. Muuton seurauksena tiedän taas hieman paremmin kuinka käsittelen stressiä, muutoksia ja ihan vaan omaa mielialaani. Nyt tunnistan sen hetken, kun ajatukset kannattaa suunnata tekemiseen ja nenä työntää ulos, vaikka ei oikeasti yhtään huvittaisikaan. Kyllä se hyvä mieli sieltä taas löytyy.
(Se tavaroiden rojautus itsessään oli muuten muistelemisen arvoinen. Olimme olleet talvikuukaudet reissussa, ja ennakkoon vuokrattu koti kumisi tyhjyyttään. Aikataulutimme kotiinpaluun siten, että koneen rullatessa Helsinki-Vantaalle oli takana 32 tuntia kotimatkaa, ja edessä vielä visiitti Ikean sänkyosastolle jotta kotona olisi jotain jolla nukkua. Peti oli toki käyty valitsemassa ennen lähtöä, ja laina-auto sovittu toimitettavaksi sisustusjätin pihaan juuri sopivasti. Kaupan jo sulkeuduttua seisoessamme huhtikuisessa viimassa sängyn, ja liian pienen, kuomullisen peräkärryn kanssa parkkipaikalla kesähepeneissä nauratti rajusti – voi että… :-D Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty vai miten se meni…? Onneksi autosta löytyneet liinat, kolmenkympin tuntivauhti ja täysin tyhjät pikkutiet pelastivat jo vähän väsähtäneet matkaajat yöltä autossa.)