Hitaita päiviä

Ystäväni lähetti sunnuntaiaamuna viestin, jossa huokaili viimeisten päivien menneen niin nopeasti (”että huh sentään!”). Samaa ei voi sanoa täältä – tuntuu kuin aika olisi kulkenut takaperin vapunajan vuorokaudet.

Hitaat päivät on ajoittain hyvästä. On aikaa vaikka mihin – kuten vaikka asioiden hitaaseen tekemiseen. Täällä on valittu ne kaikista lungeimmat hommat, ja hoidettu ne rauhassa. Aamut on alkaneet rauhallisella ulkoilulla ja hyvällä aamiaisella, ja päivät jatkaneet samaa raukeaa kulkua hyvän ruuan ja Netflixin rytmittäessä sohvalle torkahtelujen sarjaa. 

Jotain järkevääkin on toki tehty, mutta juuri siinä tärkeysjärjestyksessä, että vanhojen Trendien selailu ja Pinterestissä pyöriminen on ajanut pyykkäämisen ohi ihan huoletta (toukokuu tuli jo, kukaan ei tarvitse sukkia).

Joskus oli aikoja, kun en voinut sietää tällaisiä päiviä. 

Kaikki tuntui valuvan hukkaan. Aina piti olla tekemässä jotain, ikään kuin tästä jostain tulisi valmiimpaa jatkuvalla touhuamisella ja stressaamisella (vaikka rehellisyyden nimissä, en tuolloin tiennyt yhtään sen enempää kuin nytkään, että mitä tästä kaikesta on tulossa).

Ajoittain tietty repsahdin. Kirjoitin päiväkirjaan, kuinka vietin taas salaisuuspäivän: hiippailin koko päivän vaihtamatta yöpaitaa mihinkään järkevämpään, jätin ruuan laittamatta ja söin pelkkää leipää, jogurttia ja hedelmiä, ja kaivauduin sohvalle peiton alle katsomaan sarjoja, joita en koskaan kehdannut tunnustaa nähneeni.

En kertonut kenellekään, koska ajattelin, että tämä kaikki tekisi minusta jotenkin vähemmän jännittävän – että tavallinen, hidas sunnuntai paljastaisi että olen ihan niitä perustyyppejä, jotka joskus ottavat vähemmän stressaten, ja laiskottelevat koko rahan edestä. Olin mieluummin vakavastiotettava ja aikaansaava.

Saatoin ajoittain olla sitäkin, mutta kaikista eniten taisin olla raskasta seuraa. Muillekin toki, mutta ennenkaikkea itselleni. Tunsin syyllisyyttä milloin mistäkin, enkä muistanut nauttia oikein mistään. Otsaani juurtui huoliryppy.

Onneksi tärkeysjärjestyksen voi pyöräyttää mielivaltaisesti uuteen uskoon. Vuodet ja kymmenet hitaat päivät ovat tehneet tehtävänsä – pitkän viikonlopun mittainen sunnuntai on niin ok (”että huh sentään!”), ja myönnän sen ääneen.