Love letter

Tämänpäiväinen ystävänpäivä on tarkoittanut paitsi poikaystävän pussailua, myös ystävyyden pohtimista. 

Olen aina ollut ujo(hko), ja ystävyyssuhteiden muodostaminen on tuntunut ajoittain haastavalta. Nuorempana ”vetäytyneisyyteni” ei juurikaan haitannut luokkani ollessa täynnä aktiivisia tyttöjä, jotka pyytivät lähes poikkeuksetta kaikkia mukaan leikkeihin. Asia alkoi painaa vasta myöhemmällä iällä, kun ihmisten todelliset persoonallisuudet alkoivat nousta esiin. Minä olin hiljainen tuumailija, joka nautti höpöttelystä ja vältti huomion keskipisteeksi päätymistä. Muistan myös olleeni hieman kateellinen kaikille hullutteleville ja heittäytyville ystävilleni, jotka olivat hauskaa ja haluttua seuraa. 

Myöhemmin olen saanut kuulla, että minua on pidetty vähän hankalana tyyppinä – olen kyllä ollut hyvä kuuntelija, mutta en ole antanut itsestäni juuri mitään. Olen vältellyt jakamasta vahvasti omia mielipiteitäni, tunteitani, tai oikeastaan mitään, mistä olisin voinut joutua selkä seinää vasten. Olen ollut kiltti ja mukautuvainen, ja sellaisena hieman hajuton ja mauton. Kaikessa hiljaisuudessani kuitenkin haaveilin kovasti siitä, että jonain päivänä minulla olisi sellainen ystäväjoukko, kenen kanssa viettää vaikka joulua, tai soittaa kellonajasta riippumatta. 

Sittemmin olen yrittänyt opetella avaamaan itseäni enemmän, ja myös aktiivisemmin huomioimaan ympärilläni olevia. Kyse ei ole kiinnostuksen puutteesta – sen osoittaminen ei vain tule minulta niin luonnostaan kuin toisilta. Olen opetellut kyselemään muiden kuulumia ja mielipiteitä, ja itsekin vastaamaan, kun minulta joku jotain haluaa tietää. Tämän myötä hieman vieraammatkaan sosiaalisiset tilanteet (ne, joissa en heti tunne oloani kodikkaaksi) eivät saa enää jännittämään päiväkausia – selviän jo muutamalla tunnilla.

Vaikka en vieläkään ole se tyttö, jonka synttäreillä olisi kymmeniä ihmisiä, tai joka juhannuksena miettii, että minkä kaveriporukan mökkireissun sitä näistä kaikista vaihtoehdoista oikein poimisi, en koe itseäni yksinäiseksi. Kotipaikkakunnaltani matkaan on tarttunut muutama ihana ystävä, ja myöhemmin opiskeltuani Jyväskylässä toinen muutama lisää. He ovat kaikki niitä tyyppejä, joiden kanssa saatamme pitää pitkänkin tovin hiljaisuutta yllä, mutta se ei vaikuta mihinkään – niitä tyyppejä, kenen kanssa voi luottamuksella jakaa syvimpiä tuntoja tai huoletta puhua mitä sattuu tietäen, että aina ei ole aika oikeille keskusteluille. Arvostan ystäviäni kovin, ja teiniajoista poiketen, en enää murehdi ystävieni määrää, vaan iloitsen ystävyyssuhteideni laadusta – ja sitä yritän tarjota itsestäni myös ystävilleni.

Suloista lauantaita!