Sokerihiiren kaveri

Saatoin vihdoin löytää kaltaiseni sokerihiiren luottoystävän (tai ainakin jonkun, jonka kanssa käydä tätä väsytystaistelua makeaa loppuvastustani vastaan) – ja vieläpä ihan vahingossa! Aloin noin kaksi viikkoa sitten nauttia aamuisin reilun annoksen spirulinaa, haaveissani parempi iho. Olen väsähtänyt olemaan 26-vuotias, joka poskipäiltään muistuttaa enemmän 16-vuotiasta (juuri sillä kehnommalla tavalla), joten pieni lisä ruokavalioon tuntui hyvältä vaihtoehdolta. 

Viikon spirulinaa syötyäni aloin kiinnittää huomiota muutokseen, jota en odottanut – en työpäivän jälkeen kaivannut makeaa. Minulle on ollut tyypillistä haaveilla kahvihuoneemme herkuista viimeistään iltapäivästä, ja kotia kohti suunnatessa himo on kasvanut jo kovin suureksi. Olen yllättänyt itseni monet kerrat pohtimasta, kuinka paljon jotain sokerista tekeekään mieli. Ajatus on halkonut mieleni niin monet kerrat, että kun se jonain päivänä puuttuu, on muutos niin huomattava, että siihen kiinnittää huomiota…

Havainnostani innostuneena seuraavana päivänä seurasi tulikoe. Marssin työpäivä + sali -yhdistelmän jälkeen ruokakauppaan ostaakseni viikonlopulle syötävää, mutta myös jotain pientä, kuten minulla valitettavasti on tapana. Namuhyllyn edessä iski kuitenkin outo olo  – samaan aikaan halusin karkkia, ja samaan aikaan en. Hämmennyksissäni hävisin tämän erän, ja otin suklaalevyn minulle ja miehelle puoliksi viikonlopun iloiksi. Bussissa jo mietin, että mitä hittoa tuli tehtyä – ja mikä osa minussa sitä sokeria haluaa? Ostopäätös ei tuntunut tulevan jostain kehoni uumenista, vaan kyseessä taisi olla enemmänkin tapa, josta en osannut päästää irti. Sokerinkaipuussa eniten onkin ihmetyttänyt henkinen ikävä kaiken makean pariin. Vaikka ruumis ei huuda suklaakakkua, sielu huutaa! 

Sen lisäksi, että ihon kunto kyllästyttää, olenkin ihan kunnolla havahtunut siihen, että vielä enemmän kyllästyttää namuista haaveilu. Vaikka spirulina ei vielä ole tehnyt suuria ulkoisia ihmeitä, on oloni parantunut huomattavasti. Jos vaan saan itseni irti karkkia-herkkua-ajatusloopista (joka on inhottava aika- ja energiasyöppö vieden aikaa mukavemmilta asioilta), niin kiitän mielelläni maailmaa siitä, että löysin aamutraditiojeni osaksi nuo pienet vihreät pillerit. Vielä pitäisi selvittää, että missä uuden ystävän teho piilee. Yritin tutkia asiaa internetin syövereistä, mutta koska en ole erityinen ammattilainen googlailussa, jäi saldo vielä hieman laihaksi. Laitetaan tarkempaan selvitykseen!

Kuva napattu Pinterestistä, jossa kakkukuvien katselu ei aiheuttanut sen suurempia mielihaluja.