yhteisöllisyyttä

Haluaisin lasteni kokevan sitä kuuluisaa ”koko kylä kasvattaa” -mallia, jota itsekin elin lapsuudessani. Aivan elämäni viime kuukausiin asti olen ajatellut, että tämän yhteisöllisyyden perheelleni tarjoaa rauhanyhdistyksen toiminta ihan kultalautasella. Jossain mielessä se olisikin helppoa: tarkka viikkorytmi pyhäkouluineen, päiväkerhoineen, raamattuluokkineen, seuroineen, jatkuen vanhuuden päivien eläkeläiskerhoon asti. Kaveripiirit muotoutuvat melkein itsestään ja lasten kasvettua teini-ikään meidän vanhempien ei tarvisi huolestua epäsopivista illanviettotavoista. Sekin on totta, että uudelle paikkakunnalle muuttaessa ei tarvitse jäädä yksin, kun rauhanyhdistyksiä on rakennettu suhteellisen tiheään ympäri Suomea.

Mutta kun asialla on kääntöpuolensa. Koko yhteisön kasvatus tarkoittaisi muottiin sulautumista, sanojen ja tekojen varomista ja ulkokultaisuutta. Jopa kotona perheen kesken saisi varoa ja elää kuin pissa sukassa. Nimittäin kun lapset vertailisivat uskovaisten kavereiden kanssa näiden elämäntapasääntöjen noudattamista, tieto kantautuisi ennen pitkää kavereiden vanhemmille, jotka tietenkin huolestuisivat asiasta ja jakaisivat huolestumisensa muiden perheiden kanssa. Tämä on totisinta totta, sillä itse olen lapsena kuullut, kun vanhempani puivat sitä, että perhe A katsoo kotona Kummeli-elokuvia, perheen B äiti sallii tyttärensä puuterinkäytön ja perheen C isä juo silloin tällöin saunaoluen. Nämä ovat itseasiassa kuuma puheenaihe uskovaisten perhevierailujen kahvipöydissä, ja tätä suoranaista juoruamista kutsutaan uskonasioista keskusteluksi. Tapahtui kerran niinkin eräällä rauhanyhdistyksellä, että vasta paikkakunnalle muuttanut perheenäiti käytti puheenvuoron sisarillassa ja sätti koko kylän uskovaiset äidit siitä, että he antavat lastensa katsoa koulussa opetusvideoita. Tällaista vielä 2010-luvulla.

On totta, että ry:llä huomataan ja tutustutaan uusiin tulokkaisiin, toivotetaan jopa lämpimästi tervetulleeksi. Minun kokemukseni uutena ry:n jäsenenä on kuitenkin tämä: sinkkuna olin potentiaalinen vaimoehdokas paikkakunnan poikamiehille sekä tietenkin työvoima keittiövuoroon, lastenhoitorinkiin ja muuhun talkootyöhön. Sosiaalinen painostus talkootyöhön oli voimakasta, koska olinhan perheetön ja kaikki resurssit käytettävissä! Muutaman hyvän ystävän löysin kuitenkin onnekseni. Kaupan päälle sain toki paljon tervehtimistuttuja, joilta piiloutua Anttilan puuterihyllyn taakse tai musiikkijumppatunnille mennessä. Perheellisenä uudella paikkakunnalla olinkin sitten se uusi raskaana oleva äiti, jonka naimisiinmenosta oli siveellinen, mutta ei liian pitkä aika raskauden alkamiseen nähden. Ry:llä otetaan siis kyllä uudet vastaan, mutta vain tiukasti määriteltyyn muottiin valettuna, osaksi väritöntä, hajutonta ja mautonta massaa.

Nyt sitten etsin terveempää yhteisöllisyyttä muualta. Aiemmin olen ajatellut, että sellaista ei ”maailmassa” olekaan. Pikkuhiljaa silmäni avautuvat tämänkin, kuten kaikkien muidenkin päähän iskostettujen vl-ajatusten suhteen. On yllättävän vaikeaa hahmottaa tällaisia ulkopuolisille itsestäänselviä asioita, kuten mistä löytää yhteisöllisyyttä ry:n toiminnan ulkopuolelta. Kun kaikki omat sukulaiset ja ystävät kautta elämän ovat saaneet elämäänsä sosiaalisuuden vain yhdestä paikasta, ei ole oppinut muunlaisiin malleihin. Lukuunottamatta tietenkin suvun muutamaa mustaa lammasta, joiden elämästä ei tietenkään puhuta muita kuin surkuteltavia asioita.

Roolimalleja ei siis ole, joten imen aivan mitättömätkin viestit ulkomaailmasta itseeni. Marketin kassojen edustalla oli urheiluseuran väkeä paketoimassa asiakkaiden joululahjoja -heillä näytti olevan oikein mukava yhteisen tekemisen meininki! Eläkkeelle jäänyt lukion opettajani on facebook-kaverini – hänellä vaikuttaa olevan laajat tuttavaverkostot SPR:n työn kautta. Muistan myös hämärästi yläasteajoilta, että luokkakaverillani oli paljon eri-ikäisiä kavereita kansantanssiryhmästä joita hän moikkaili koulun käytävillä.

Pienten lasten kanssa löytää suhteellisen helposti uusia ihmissuhteita, tai ainakin ajanviettotapoja. Niitä voivat olla paikalliset perhekahvilat, seurakunnan kerhot ja pyhäkoulut sekä avoimet päiväkodit. Kun katselee naapureiden parvekkeita ja kuisteja lastenvaunuineen ja leluineen, huomaa, että naapuruston pikkulapsiperheistä saisi muodostettua jo ihan kattavan verkoston. Tässä voisi olla apuna tietotekniikka, kuten jo käyttövalmis Momzie-sovellus.

Vapaaehtoistyö tarjoaa mielekästä tekemistä hyvän asian puolesta. Välttämättä ei tarvitse edes organisoitua, vaan avata jälleen silmänsä ja miettiä, voisiko tarjota naapurin yksinäiselle mummulle apua. Tällaisissa teoissa näkyvät ne todelliset hengen hedelmät.

Seuraa löytyy myös uusista harrastuksista, urheiluseuroista, metsästysporukoista.. Kommentoikaa ja kertokaa mielellään lisää!

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *