Maaret Kallio pohtii uusimmassa Lujasti Lempeä -blogikirjoituksessaan aikuisten lasten suhdetta vanhempiinsa. Hän kyseenalaistaa väitteen, että vanhemmat tekisivät aina parhaansa lapsen hoidossa ja kasvatuksessa. Näkökulma on yhtäaikaa armollinen ja ankara. Kukaan ei ole täydellinen eikä keneltäkään vaadita sitä. Kaikki vanhemmat ovat myös jonkun lapsia sekä omien olosuhteidensa ja aikansa lapsia. Toisaalta epätäydellisyyden toteaminen antaa aikuisille lapsille oikeutuksen keskusteluun sekä nähdyksi ja kuulluksi tulemiseen. Vanhemmat ovat suuren haasteen edessä: miten kohdata aikuinen lapsi ja käydä läpi uudelleen ehkä jo onnellisesti unohtuneet asiat?

Toisilla aikuisilla lapsuus kuormittaa nykyhetkeä enemmän kuin toisilla. Kuorman aiheuttajana voi olla esimerkiksi päihteitä, väkivaltaa tai perheen rikkoutumista lapsuudessa. Minä kannan omana kuormanani uskontoa. Synnyin vanhoillislestadiolaiseen suurperheeseen, keskelle talon rakennusta, muuttoa ja isän sairastelua. Lapsia oli tullut ja tuli jatkossakin vuoden-parin välein. Vanhempani rakastivat ja pitivät huolta lapsistaan kaikilla voimilla, joita heillä oli. Toisinaan voimia oli enemmän, toisinaan oli myös huonompia vaiheita. Heille tärkein asia elämässä oli ja on usko – tai oikeastaan vanhoillislestadiolainen elämäntapa. Synnyttäminen, seurat, pyhäkoulut, raamattuluokat, SRK:n leirit ja Päivämiehen luku. Koko elämä uhrattiin SRK:n alttarille: äidin terveys ja osittain myös mielenterveys, vanhempien ammatilliset ja vapaa-ajan unelmat, lasten kaverisuhteet epäuskoisiin tietyssä iässä…

Lujasti lempeä -blogissa todetaan, että lapset ovat usein aikuisenakin hyvin lojaaleja vanhemmilleen. Minäkin olen edelleen sitä mieltä, että vanhempani ovat tehneet parhaansa. Jos uskoisin samoin kuin he, tulevaisuuteni saattaisi hyvinkin olla toisinto heidän elämästään – vl-elämäntapa kun on hyvin tarkasti määriteltyä monien asioiden suhteen. Nyt kuitenkin, kun hengellinen ajattelutapani poikkeaa heidän uskostaan, mielessäni velloo paljon kysymyksiä, muistoja ja taakkoja jotka tuskin koskaan tulevat nähdyiksi ja kuulluiksi. Tietäisin lopputuloksen, jos yrittäisin: kaikki kuitattaisiin uskolla ennen kuin kissaa ehtisi sanoa. Luultavasti vielä lisättäisiin löylyä sanomalla, että olisi pitänyt entistä ahkerammin kuskata minua seuroihin ja rajoittaa muuta elämääni kun nyt olen näin maailmaan joutumassa. Usko on vanhemmille marttyyrin viitta, naamio jonka taakse voi kätkeä itsensä, laiminlyöntinsä ja pahat sanansa. Lopullinen vastuusta itsensä kiskaisu tapahtuu anteeksipyynnöllä ja pakko-anteeksiannolla, jotka tosin esitetään vain samalla tavalla uskoville.

Minä en tule kipuineni nähdyksi ja kuulluksi. En ole vielä irtautunut julkisesti vl-uskosta. Minulla ei ole voimia siihen, romahtaisin jos taakkaa tulisi yhtään enempää kuin mitä nyt on. Minulla on kuitenkin toivoa: olen löytämässä todellisen, armollisen Jumalan, josta minulla ei ole aiemmin ollut aavistustakaan. Voi olla, että välit vanhempiini viilenevät, tai kuumenevat ja suorastaan räjähtävät, kun jossain vaiheessa asiat tulevat ilmi. Siitä odotellessa kerään hengellistä ja henkistä pääomaa – luen Raamattua ja Maaret Kalliota.