Uuden äärellä

Siellä se sykki. Pieni vimmainen sydän. Ääniä ei saatu kuulumaan, mutta kuvan tulostivat mukaan. Ei siitä tietämättä tunnistaisi, alle sentin mittainen alkio. Nyt totutellaan. Totutellaan uskomaan onnistumiseen, siihen että raskaus kantaa marraskuulle saakka. Tunteet heittelee päivä kerrallaan, ja sillä mennään. Turha kuvailla sitä kiitollisuuden määrää, että nytkö jo. Mekö tämä saatiin. Tosta noin vaan. Moni jolle olen kertonut ihailee, että ihan luomuna. Aivan sama. Yhtä rakas se olisi ei-luomuna. Tyylipisteitä ei jaeta. 

Vuosia sitten bongasin Muita ihania-blogista ihanan plussapeiton. Tovin sen tekeminen odotti, ja sitten tartuin toimeen. Vaihdoin värivalintojakin kesken. Siitä piti tulla päiväpeitto, sitten torkkupeitto sohvalle. Reilu vuosi sitten siskoni näytti tekemäänsä ja naurahti, ettei jaksanut tehdä isompaa. Tämä on semmoinen vauvan peitto. Hätkähdin hänen itsevarmuuttaan. Miten hän uskaltaa etukäteen tietämättä sitä, tuleeko vauvaa, tehdä vauvalle peiton? 

Kuluneen syksyn aikana peitto alkoi tuntumaan taakalta. En plussannut, ja peiton plussat jäivät kesken. Siitä tuli symbolinen peitto, ja tuntui, että ihan niin kuin meidänkin lapsen saaminen, se jää ikuisiksi ajoiksi kesken. Siksi peitto päätyi tämän blogin banneriin sinä kipeänä hetkenä, kun oli pakko saada huutaa ääneen se oma kipu jonnekin muualle kuin vessan peilille. 

IMG_4847.JPG

Tahaton lapsettomuus on kouraissut omasta herkästä sisimmästäni esille myös jo koetut vaikeat asiat, ja kivun määrä on päässyt yllättämään. Tuntuu, että lapsettomuuden myötä komeron ylimmille hyllyille unohdetut raskaat laatikot tipahtelevat niskaan yksi kerrallaan ja läväyttävät sisältönsä tuoreeseen tunnemuistiin osaksi jokapäiväistä elämää. Vestibuliitti, päiväkodissa kiusatuksi joutuminen, ensimmäisten opiskeluvuosien synkät syksyt ahdistuneisuudessa. Nämä oli jo prosessoitu, miksi näitä taas pitää itkeä? Komeron ylähylly on taas alkanut täyttyä, ja sinne se omaan raskaaseen laatikkoonsa se lapsettomuuskin pikkuhiljaa kampeaa. Ehkä osaan tulevaisuudessa toimia viisaammin, ja ihan oma-aloitteisesti silloin tällöin tuulettaa komeroa kurkistamalla ylähyllyn laatikoihinkin, etteivät tulevaisuudessa niskaan tipu.

Ja miten se peitto? Koiran petiä se on päätynyt nyt koristamaan. Se koira on toimittanut terapeutin roolia ennenkin, se kestää kyllä peiton historiaan liittyvän taakan. Ei ymmärrä, minkä palveluksen emännälleen tekee – kiitollinen olen siitäkin. Pala kerrallaan teen peittoon lisää, kun huvittaa. Vauvalle sitten jotain muuta. 

Kiitos teille, jotka olette lyhyen hetken mukana kulkeneet. Äänettöminäkin läsnäolonne on ollut korvaamatonta. 

Lyhyen ja suppeaksi jääneen blogini jätän tänne toistaiseksi niille, jotka siitä itselleen haluavat ammentaa. Toivon, että sisältö tuottaa enemmän toivoa kuin epätoivoa siitä, kuinka nopeasti toivottomaltakin tuntuva tilanne voi muuttua paremmaksi. Lämpöä ja lempeä päiviinne!

Final.jpg

 

Kommentit (1)
  1. Kiitollinen
    11.3.2020, 13:01

    Kiitos blogistasi. 😭🥺
    Sain vertaistukea, itselläni on täysin sama lähtötilanne lapsettomuuden kanssa, erolla että olen useita vuosia nuorempi.

    Toivottavasti teillä menee hyvin.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *