Silmässä hirsiä, mielessä lokeroita

Puunhalaaja, länkkäri, uskis jne..

”Anteeksi, mutta minulla taitaa olla hirsi silmässäni”, oli piispa Kari Mäkisen puheen otsikko Porissa Suomi-Areenalla. Puheessa piispa pyysi anteeksi homoseksuaalien kohtelua kirkossa. Puheen voit lukea täältä.

Toinen puhe samasta raamatunkohdasta, mutta eri yhteydestä, pidettiin Pyhäjoen suviseuroissa. Siinä puhuttiin juoruilusta, väärästä todistuksesta ja sen jälkeen tervehtimisestä. Kohta on suunnilleen viidentoista minuutin kohdalla. Sen puheen voit kuunnella täältä.

Molempien puheiden tärkein viesti oli se, että omassa silmässä on useimmiten se suurin hirsi. Siis minulla itselläni.

Näen itse tämän saman ilmiön siinä, miten monesti on tarve määritellä toinen ihminen. Itse olen pitkään elänyt ympäristössä, jossa erityisen tärkeää on ollut määritellä toinen ihminen uskovaiseksi tai epäuskovaiseksi. Tähän on käytetty perusteluita, jotka ovat useimmiten perustuneet ihmisen ulkoiseen olemukseen ja sanavalintoihin, esimerkiksi. Huomaan edelleen, että minulla on selkärangassa kysymys toisen ihmisen lestadiolaisuudesta. Siinä olen saanut tehdä muutaman vuoden työn, että olen päässyt edes jollain tasolla irti nuista tietyistä uskovaisuuden määrittelyistä. Seuraavaksi tavoitteena sitten se, että sillähän ei itse asiassa ole minulle minkäänlaista merkitystä.

Jokaisella on varmasti omat luokkansa, joihin haluaa tai kokee jostain syystä tarvetta ihmiset määritellä. ”Onkohan tuo nainen vai mies?” ”Onkohan tuo homo tai bi?” ”Onkohan se lesta vai hellari?”

En ole toistaiseksi keksinyt yhtään syytä siihen, miksi se olisi tarpeellista. On asioita ja puolia, joita ihmiset haluavat ehkä itse itsestään korostaa. Siihen on oikeus ja niitä korostuksia saa kunnioittaa. Silloinkin olisi hyvä ja reilua kysyä tarkentava kysymys ”Millaiseksi lestadiolaiseksi/naiseksi/suomenruotsalaiseksi/golffariksi sinä itsesi koet?” Hemuli kirjoitti tästä viime viikolla. Siitä, millaiseksi uskikseksi hän kokee itsensä, millaiseksi muut hänet sen pohjalta todennäköisesti määrittelevät.

Ensinnäkin siis se, että minä valitsen, minkä luokittelun perusteella katson ihmistä, se menee aika kauas oikeasta kohtaamisesta. Toiseksi, annan ihmisen itse määritellä luokkansa, mikä hänen kokemuksensa siitä on, mitä se hänelle tarkoittaa.

Tämän koen isona haasteena (toivottavasti tulevassa) työssäni opona. Miten voin antaa nuoren tai aikuisen tulla luokseni niin, että hän kokee että hän itse saa määritellä itsensä? En usko, että se olisi täydellisesti mahdollista, mutta vinkkejä otan erittäin mielelläni vastaan.