Kahdeksan kiloa vahvempana

uusi_aika.jpg

Uuden vuoden kunniaksi aloitin uudessa työssä. Tai uusvanhassa. Lähdin täältä samaisesta mestasta neljä vuotta sitten.

Minä luulin tuntevani vanhan työpaikan kuviot kutakuinkin ja vanha työpaikka minut. Paljon on kuitenkin muuttunut. Kirkossa. Yhteiskunnassa. Minussa.

 

Lähdin täältä vuoden  2009 lopussa. Sinä vuonna kirkosta erosi 43 650 henkilöä. Viime vuonna eroajia oli 50 282. Jäsenmäärä tippuu kokoajan. Se tuo uusia haasteita kirkolle. Työpaikalleni kirkkohallitukselle.

Organisaatio on muuttunut, työnkuvani on erilainen kuin silloin taannoin. Moni työkaveri on vaihtunut ja kaikki avainhahmot eli pomot. En minä edes tajua vielä mikä kaikki täällä on eri tavoin. Tutut kasvot helpottavat kuitenkin tutustumista. Ja tuttujen kasvojen iloiset halaukset.

En itsekään koe olevani ihan sama. Neljässä vuodessa oma elämäni on muuttunut paljon. Vuodet ovat tuoneet 8 kg lisää.   Ajanmukaisesti minua hävettää se ja toivon pääseväni kiloista eroon. Ne kilot pitävät sisällään kuitenkin paljon.  Raskauden, jonka ei pitänyt olla mahdollista. Lapsen, jonka ei pitänyt olla mahdollista.  Talon, jonka ei olisi kaiken järjen mukaan pitänyt olla meille mahdollista.

Kun täältä lähdin, en tiennyt mitään pihasuunnittelusta tai laminaattien eroista. En siitä, miten eri näköisiä ja erilaisia laattoja on olemassa. Ja ennen kaikkea eri hintaisia. En tiennyt kuinka kivuliasta on synnyttää ja kuinka koville ottaa kasvattaa tahdonvoimaista prinsessakeijukaista.

En tiennyt, millaisia parisuhteen kiemurat voivat olla talon rakennuksessa enkä millaisia kaikkia tarinoita ihmiset kertovat paripsykoterapeutin vastaanotolla.  

En ollut antanut anteeksi isälleni. Niin, koska en ollut käynyt hänen kanssaan vielä tähän mennessä suurinta itsenäistymistaistelua.

En ollut kirjoittanut  yhtäkään blogia, enkä seurannut Sini Saarelan taistoa. En tiennyt, että talo voi tulla maksamaan niin paljon, että päädyn aika-ajoin leipäjonoon siitä huolimatta, että teen montaakin työtä. En tiennyt, että leipäjonossa voi kohdata ns. tavallisia ihmisiä, joiksi itsenikin kaikesta huolimatta luokittelen.

En tiennyt, että Jumala todella pitää omistaan huolen ja lähettää inhimillisesti katsoen kummallisesti ruokaa ja vaatteita. Ja myötätuntoa. Kaikkia pelastusarmeijan kolmea s:ää: soppaa, saippuaa ja sielunhoitoa. Niitä olen saanut osakseni viimeisten vuosien aikana.

Viimeksi kun olin täällä, elin keskiluokkaista elämää. Ostin uusia vaatteita, kävin ravintolassa syömässä ja tein perhelomia ulkomaille – jopa pari kertaa vuodessa. Neljässä vuodessa olen tottunut siihen, ettei se ole minun elämääni nyt. En tiedä voiko olla enää koskaan.

Leipäjonojen vanhusten katseet ovat piirtyneet verkkokalvolleni. Täällä hyvinvointivaltiossa on paljon niitä, joilla ei ole varaa elää täällä. Näiden neljän vuoden aikana olen saanut tutustua myös todella rikkaisiin. A- ja  b-luokka on olemassa. Niiden leikkauspinnalla  tunnen itseni melkein kuin Siddharda Gautamaksi , jolle näytettiin  palatsin loisto ja köyhien kurjuus.

Se on muuttanut omaa suhdettani rahaan.  En tiedä, voisinko talouteni kohotessa enää palata vanhaan. En tiedä, voinko enää ostaa uusia farkkuja. Vai pitäisikö rahat antaa hänelle, jolla ei ole varaa lääkkeisiin ja ruokaan? Vai pitäisikö yrittää auttaa rakenteisiin pureutumalla? Siddharda valitsi kultaisen keskitien. En tiedä vielä, mitä minä valitsen. Mutta tiedän, että auttaa pitää ja ottaa apua vastaan. Niin ja sitä vastaan on kuljettava, että menestys mitataan rahassa. Se on kirkonkin viesti. Se viesti tuntuu tutulta. Ja hyvältä.

 Siellä missä ihminen on löytänyt merkityksen,  voi sanoa, hänen olevan yläluokkaa, eliittiä. Minäkin taidan olla melkein kuin prinsessa. En sentään ihan keijuprinsessa 🙂

Kun kaksi ihmistä kohtaa vuosien takaa, kohtaamisessa on mukana niin paljon.  Ne jotka tunsivat silloin kerran ja ne jotka kohtaavat nyt. Siksi kai kohtaamiset ovat niin mielenkiintoisia.  On mielenkiintoista tutustua samoihin ihmisiin uudestaan.

Uusvanhassa työpaikassa olen iloinen siitä, että jokin on pysynyt samana. Kellokortti. Tervehdin sitäkin kuin vanhaa ystävää. Kiitos, että olet pysynyt, etkä ole muuttunut piirun vertaa. Iloisena näpyttelen siihen ”sisään” ja myöhemmin ”työasia ulos”.

 

Minna T.

Kommentit (7)
  1. Kiitos kommenteista. Kiitos erityisesti Oikea köyhä. Ymmärrän ärsyyntymisesti. Tai jotakin siitä. Ja olen samaa mieltä, että on meidän oma valinta, pidämmekö omatkotitalon ja sen seurauksena tiukkuuden arjessa. (Siksikin tästä aiheesta on vaikea sanoa mitään, enkä yleensä halua valittaa siitä, että on tiukkaa. Se on meidän kohdalla oma valinta.) Oikeasti köyhät eivät voi valita. Jotain tarttis tehdä, että oikea köyhyys muuttuisi edes vähän enemmän pärjäämiseksi. Yritin sitä toivoa ja toivetta viestittää. Ei auta, että sanotaan, että yritä vaan ja kyllä kaikki voivat nousta, jos vain tahtovat. Ihmisten lähtökohdat ovat niin erilaiset.  Siunausta sinulle myös – ja ymmärrystä, että moni voi tietämättömyyttään/tyhmyyttään ajautua rakentamaan taloa, joka tulee liian kalliiksi.

     

  2. Oikea köyhä
    15.1.2014, 22:09

    Hei!
    Kiitän avautumisestasi. Se laittoi miettimään. Toisaalta se myös ärsytti. Meitä on täällä paljon, ihan ikäisiäsi pitkälle kouluttautuneita, paljon yrittäneitä, joilla ei ole varaa rakentaa omakotitaloa, joilla ei ole koskaan ollut varaa näihin klassisiin 2 krt vuodessa ulkomaille matkoihin, joita pidetään jo niin itsestään selvinä kuin vesi. Sinun ja perheesi suurin rikkaus on valinnanvara. Sinä voit valita, menetkö leipäjonoon ja pidät omakotitalosi. Useimmat ja oikeasti köyhät eivät voi. Siunausta Kirkkohallituseen ja ymmärrystä.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *