Köyhää

Tällä viikolla minua kosketti kovasti nimimerkki A.Toivolan kirjoitus Suomen Kuvalehdessä.

Kts. tarkemmin täältä:

Jutusta käy hyvin ilmi, ettei köyhyydestä oikein tiedä mitään ennen kuin sen itse  joutuu kohtaamaan. Kuilu hyvin hyvinvoivien ja hyvin huonosti voivien välillä on meilläkin Suomessa kova.

Tunnen sekä rikkaita että köyhiä ihmisiä. Juttu oli mainio kuvaus myös siitä miten usein kulisseja on ylläpidettävä. Mutta niin on myös hyvin toimeentulevien  maailmassa. Kaikkialla on kulisseja.

Pahinta köyhyyttä onkin mielestäni sellainen, ettei tuskaansa voi jakaa kenenkään kanssa, ei ole ketään kelle kertoa, että maito on taas loppu, ei ketään , jolta saisi kannustusta, apua ja uskoa parempaan, ei ketään joka hymyilee sinulle siksi vain  että sinä olet juuri sinä sellaisenaan.  Ilman euroja ja titteleitä.

Menestys on paljon muutakin kuin rahaa. Ystäviä ei saa rahalla.  Mutta  silloin kuin on tiukkaa, raha hallitsee aivan liikaa ajatusmaailmaa (niin kuin A. Toivola kirjoittaa).

Olen itsekin joutunut kokemaan sen, kun taloudellinen tilanne tippui yllättäen miehen työttömyyden ja samanaikaisen  ison asuntolainan myötä.  Minä olin äitiyslomalla. Siitä ajasta on jäänyt mieleen se, kun eräs ystävä soitti sukulaisensa ja ystävänsä läpi ja tuli luoksemme käymään 500 euron ”tuliaisen” kanssa. Hänellä itselläänkin oli taloudellisesti tiukkaa. Toinen ystävä toi tuliaisiksi samaten monenmoisia ruokatarvikkeita ja vessapaperia. Ja sen hän teki monta kertaa. Ja kun yllättäen sainkin pätkätyöpätkän, työttömäksi joutunut ystävä tarjoutui saman tien hoitamaan lapsia työssäkäyntini aikana. Sellaiset, jotka olivat itsekin kokeneet vaikeita aikoja, ryntäsivät apuun.

Sellaista ystävyyttä ei voi saada rahalla. Ystävien avulla selvisimme jaloillemme.

Tänään mietin, miten rikkaat voivat hyvin omantunnoin elää rikkauksiensa kanssa. Millä he perustelevat, etteivät köyhien asiat kuulu heille? Ajattelevatko he, että he ovat ansainneet mammonansa ja kaikilla olisi mahdollisuus samaan, jos vain tsemppaisi ja yrittäisi?  Eivätkö he tiedä, että me synnymme  ja tsemppaamme  eteenpäin  niin eri lähtökohdista? Eikä toisen elämää oikein voi tuomita, ennen kuin on edes hetken kulkenut hänen mokkasiineissaan.

Kun asiaa pohtii vielä pidemmälle, voi kysyä itseltään miten kukaan meistä voi elää hyvällä omallatunnolla sen tosiasian kanssa, että maailmassa elää absoluuttisen köyhyysrajan alapuolella noin miljardi ihmistä. Kuuluuko se meille?

Monet perustelevat auttamattomuuttaan edelleen sillä, että oma kyky antaa olisi niin minimaalisen pieni, ettei siitä ole mitään hyötyä.

Asian voi ajatella yksinkertaisesti vaikkapa oman elämänsä kautta. Silloin kun itsellä on ollut tavalla tai toisella rankkaa, pienikin avunanto, hymy ja hyväksyntä sekä leipäpala, ovat merkinneet uskomattoman paljon.

 Jokainen hymy, auttava käsi, leipä ja kolikko ovat pisaroita auttamisen  meressä.

Auttaminen on myös itsensä auttamista. Onnellisuustutkimusten mukaan, onnellisimpia ovat ne, jotka osaavat auttaa muita.  Välittäminen antaa merkitystä, välinpitämättömyys taas ajaa merkityksettömyyteen.